Huomaamatta

Tänään oli vaihteeksi sellainen päivä, etten taas pitkiin aikoihin muistanut koko raskautta. Ilmaa ei ole kertynyt samalla tavalla ja muutenkin olo on ollut ehkä vähän energisempi. Kävellessäni junalta kotiin pohdin itsekseni että kuinkakohan moneksi päiväksi asian pystyisi parhaimmillaan sulkemaan takaraivoon, niin ettei se ole aktiivisesti mielessä. No, ei varmaan päiväksikään. Mutta olisihan se ihanaa kun päivät vaan vilahtaisivat ohi kohti turvallisempia vesiä.

Huomenna olisi se neuvola. Kyseessä on pitkälti haastattelutuokio, joten ajattelin säästä insinöörimieheni hermoja ja hoitaa tämän yksin. Mies ei ole ehkä parhaimmillaan näissä ”naisten keskusteluhetkissä”. Ja miksi olisikaan, kun en minäkään välittäisi mennä kuuntelemaan kun puhutaan vaan toisesta ihmisestä ja sen toisen historiasta ja tottumuksista.

Muistan lukeneeni monta tarinaa siitä kun ihmiset ovat olleet niin kovin pettyneitä neuvolan palveluun tai siellä olevaan terkkariin. Tätä minä en ymmärrä. Jos palvelu ei miellytä, silloin siitä sanotaan ääneen. Ja jos neuvolan täti on minun mielestäni väärä ihminen tukemaan äitiyttäni, täytyy asialle tehdä jotakin. Onneksi omani kuulosti puhelimessa oikein hyvältä tyypiltä. En kyllä sietäisi sellaista liian pullantuoksuista tätiä enkä myöskään kylmäkiskoista käyrien ja tilastojen tuijottajaa.

Selvää on että painostani tulee napinaa. Mutta syyllistämistä, jota jotkut ilmeisesti ovat osakseen saaneet, en aio ottaa vastaan. Toivotaan että löydämme yhteisen sävelen siihen kuinka pitäisi syödä, liikkua ja elää.

—

Lämpötila on laskenut hurjasti hellepäivistä, mutta tänään paistelee taas ihanasti. Pitänee mennä miehen kanssa lätkimään vähän golfpalloja. Jossain vaiheessa siihenkin hommaan tulee paussi.