Tänä aamuna herätessä alavatsa oli selvästi tiukempi kuin muina aamuina. Tai tiukka osa oli edempänä. Ystäväni sanoi hyvin, että se tuntuu vatsalla ollessa kuin nukkuisi kirjan päällä. Vielä pystyn ihan hyvin vatsallanikin olemaan, mutta huomaan siirtyväni siitä vaistonvaraisesti enemmän toiselle lonkalle. Mieskin koki ahaa-elämyksen illalla ja totesi että ”tässä on ihan tällainen kova juttu”.
Sain myös aamulla tuta liitoskivuista oikein kunnolla. Tähän asti on ollut satunnaista nipistelyä päivän mittaan, mutta nostaessani lantiota tunsin ihan kunnon viillon. Tuntui ihan siltä kuin vatsani sisällä olisi riippukeinu ja sen oikeanpuoleiset kiinnitysnarut hiertäisivät puun runkoa, jonka ympärille ne on kiinnitetty. Ikäänkuin joku tosi painava heppu olisi hypännyt riippukeinuuni ja heiluttanut sitä ilkikurisesti räkättäen. Onneksi se meni nopeasti ohi ja nyt tiedän mitä välttää aamulla venytellessäni ja noustessani.
Unen määrä pysyy ja laatu vaihtelee
Nukun pääasiassa hyvin ja liikaa. Tuo johtuu varmaan lomasta ja siitä että mies on sairaana, tosin jo tervehtymään päin. En ole pitkään aikaan herännyt yöllä vessaan ja tänään täytyykin kokeilla ottaa oikein juomamaraton, sillä saattaa olla että juon vain liian vähän vettä. Kuten yleensä. Muuten kyllä saatan heräillä, kun pitää kääntyä ja tuntuu että olen saanut toisen kyljen kuolioon.
Illalla minua väsyttää taas melkein samalla tavalla kuin alkuraskaudessa, niin että uni meinaa ihan yllättäen painaa silmät kiinni. Eilenkin olin ihan energinen, mutta yhtäkkiä tuli kova tarve päästä sohvan nurkkaan kyhjöttämään ja laittaa silmät kiinni.
Nukkumaan mennessä on ollut joka ilta vähän eloa riippukeinussa. Erotan nyt jo lähes varmasti suoliston ja Väiskin kuplinnan toisistaan. Eilen Väiski temmelsi jo alkuillasta aika villisti. Iltaisin se tapahtuu kuin nakutettu. Ymmärrän hyvin miten sitä on niin vaikeaa kuvailla, koska se voi tuntua ilmakuplan puhkeamiselta tai perhosen siiveniskulta tai miltä vaan, minä kutsuisin sitä lähinnä pensselin kosketukseksi. Ihan niinkuin pieni maalari olisi hommissa, välillä pitkin vedoin ja välillä maalia tupsutellen kohdun seiniä maalaamassa. Välillä maalataan takaseinää ja sitten taas etuseinää. Maalaako maalari sinistä vai punaista, sitä tuntemukset eivät kerro.
Piinallinen ajanlasku
Huomaan että tähän ajan laskemiseen liittyy yksi aika huvittava ilmiö. Se on samanlainen kuin pikkutyttönä oli ikä. Kun olit itse 7 olisi ollut niin siistiä olla jo 10. Kaikki 10-vuotiaat tytöt oli niin ihania. Muistan miettineeni varhaisultran aikaan 7. viikolla kuinka kivaa on sitten kun on 12 viikkoa täynnä ja voi huokaista helpotuksesta. 12. viikon kohdalla toki helpotuin, mutta mietin heti että kylläpäs vieläkin ollaan ihan alussa, että kyllä ainakin 16 viikkoa pitäisi olla kasassa ja 20 viikon kohdalla on sitten varmaan jo ihan ”riittävä” olo. Mutta mikään ei riitä. Nyt on 17. viikko menossa ja kokoajan odotan päivien kuluvan nopeammin. Kaikki heti mulle nyt. Ja sitten lapsen synnyttyä varmaan haikailen näitä päiviä.
Siitä tämä kesälomakin on ollut kummallinen että ei minua oikeastaan harmita yhtään kun se on ohi. Toisaalta se johtuu siitä että on tosi kivaa mennä taas töihin, mutta ennenkaikkea tietysti tunnistan eteenpäin pääsyn houkutuksen. Huomaan selaavani kovasti kalenteria ja laskevani että ”sitten kun on se päivä niin minä olen jo sillä ja sillä viikolla”.
Tilikkutäkki tai jotain
Eilen tuli valtava tarve ommella. Siis ihan ompeluhimo, vaikka olenkin siinä hommassa aika pirun kärsimätön ja vähän tumpelokin. Kävin Eurokankaassa penkomassa alekoreja ja nappasin matkaani 3 eri kangasmyttyä. Ideana olisi herätellä käsityötunnilla opittuja tilkkutyötaitoja ja tehdä ipanalle joku pieni leikkialusta tai peitto hirsimökkitekniikalla. Pidätän oikeuden tehdä tyynyn, jos into loppuu kesken. Samalla oikeudella teen myös tarvittaessa todella pienen tyynyn tai patalapun. Mutta olipas taas vaikeaa valita värejä. No näissä kankaissa on vähän kaikkea, aika paljon lilaa. Ehkä snadisti tyttömäiset kuosit, mutta menkööt.
Ai niin ja niin kova se ompeluhimo sitten oli etten vielä päässyt aloittamaan. Innostuin sittenkin askartelemaan kummipojalle synttärikorttia. Piirtäminen oli myös kivaa pitkästä aikaa. Jos tänään sataa kuten on luvattu, kaivan illalla ompelukoneen esille ja ryhdyn repimään tilkkusuikaleita. Kun tulee mahdollisen täytön tai viimeistelyn aika, täytynee kääntyä äidin tai anopin puoleen.
Toisenkin toukan odotus 