Äitiyden ihana ja kipeä malli

Olen pohtinut koko aamun äitiyttä. Eilen rapuillallisen jälkeen aloin miettiä tätä naisen tärkeintä tehtävää, kun appiukkoni sanoi huomioineensa miten ”kovalla” tavalla aina saatan äidistäni puhua tai häneen suhtautua. Ryhdyin miettimään miten onkaan tapahtunut niin, että suhde äitiin on saanut sellaisen ilmentymän. Minulle ei ole mikään yllätys itse suhteen ongelmat ja tiedostan myös tapani siitä puhua, mutta usein huomaan että minut ehkä ymmärretään jotenkin väärin. Ehkä pitää muuttaa tapaa puhua. Mutta ajattelin että voisin kirjoittaa auki sen, mitä minun ja äidin välillä on tapahtunut. Jos ymmärtäisin itsekin – ja ehkä saisin jonkinlaisen rauhan.

Kun olin ihan pieni, oli minulla kaikki mitä tarvitsin. Ei meillä ollut paljoakaan rahaa, mutta kaikenlaista muuta sisältöä yllinkyllin. Äitini oli se pihan äideistä joka aina rakensi lumilinnoja, toi lyhtyihin kynttilöitä, leipoi vappumunkkeja ja järjesti minulle koko kylän synttäreitä. Meillä syötiin kotiruokaa, leivottiin viikonloppuisin, piirrettiin ja tehtiin kaikenlaista. Isäni ei tosin osallistunut kovinkaan paljon, luulen ettei osannut tai tiennyt että voisi. Joku lapsuuden ystävistäni sanoikin minulle joskus että haluaisi vaihtaa kanssani äitejä.

Ero muuttaa koko palapelin

Kun olin 9-vuotias, kaikki muuttui. Isän ja äidin suhde päättyi ja tuli ero. Minuun se ei jättänyt syviä jälkiä koska koin että mykkäkoulun sijaan näin oli parempi, enkä oikeastaan kunnolla tuntenut isääni. Veljeeni se teki syvän viillon. Mutta se mikä minuun vaikutti ja vaikuttaa tänäkin päivänä oli äidissä tapahtunut muutos. Hän alkoi elää. Itselleen.

Kun olin 10-vuotias, olin jo kokenut moneen otteeseen hylkäämisen. Äiti ei tullutkaan töistä kotiin ja illalla myöhään tullessaan vähätteli koko asiaa. Minusta tuli epävarma. Aloin soittaa äidille töihin ja kysyä millä bussilla hän tulee. Menin pysäkille vastaan. Kerran istuin siellä pysäkillä 2 tuntia. Olin kaatunut pyörällä ja polvi oli täysin auki. Äiti ei tullut. En muista mihin aikaan hän sinä iltana tuli, mutta muistan miltä tuntui mennä nukkumaan ja kuunnella tarkkaan jokaista talomme alaoven kolausta ja kaikkia askelia. Muistan tarkkaan istuneeni olohuoneen ikkunassa tuijottamassa siihen suuntaan mistä äiti aina tuli. Niin kauan kuin jaksoin pitää silmiäni auki. Kun olin isäni kanssa mökillä, menin salaa puhelinkoppiin ja soitin kotiin varmistaakseni että äiti oli siellä.

Äidin itsenäisyys loukkasi minua

Usein syynä äidin kotiintulon venymiseen oli ystävä, joka houkutteli hänet baariin. Ensin pidin tästä naisesta, mutta lopulta aloin vihata häntä. Hänellä ei ollut vastuita, Liisankadun kupeessa oleva pieni vaateliike jonka hän omisti oli menossa kovaa vauhtia nurin mutta hän ei välittänyt siitä. Hän sai äitini unohtamaan omat vastuunsa. Ja yhtenä päivänä kaikkien näiden odotettujen iltojen seurauksena elämääni astui voimakkaasti partavedeltä tuoksuva kirvesmies. Yhtäkkiä hän jo asui meillä ja minulle selvisi että se partaveden haju on voimakas aina silloin kun hän on humalassa. Veljeni  muutti isän luokse ja myöhemmin minulle selvisi että hän oli ottanut kovaa yhteen tuon miehen kanssa. Tuo mies oli salaa alkoholisti, joka piilotti sekä juomisensa että aggressiivisuutensa maailmalta. Se mitä meillä tapahtui 4 seinän sisällä ei varmaan koskaan saavuttanut ihmisten tietoisuutta, mutta palasiksi hajonneet kukkaruukut ja mullan seassa olohuoneen lattialla itkevä äitini oli näky johon saatoin usein törmätä kun tulin kotiin. Tätä jatkui pitkään.Yhtenä iltana laitoimme äidin kanssa oven turvalukkoon ja hän ei päässyt sisään. Poliisit veivät lopulta naapurien soitosta ja minä heitin hänen tavaransa ulos. Olin ehkä yhdentoista.

Ajattelin että äiti olisi oppinut läksynsä, mutta ei mennyt kauaakaan kun uusi mies oli kuvioissa. Minulla ei ollut tapaa sanoa äidille mitä ajattelin ja osoitin tunteeni takertumalla ja ”valvomalla”. Kun äiti oli humalassa, hän kutsui minua vanginvartijaksi. Hän alkoi itsekin juoda näiden miesten kanssa. Tämä toinen mies ehti vaikuttaa hetken ihan mukavalta, kunnes hän löi ensimmäisen kerran. Ei tosin koskaan minua. Alkoholi oli hänenkin jumalansa. Kaikista säälittävintä tässä miehessä oli että hän salasi vaivalloisesti juomisen vanhemmiltaan ja huusi humalapäissään unissaan äitiä. Hän esitti isoa herra toimitusjohtajaa kaikille (vaikka myöhemmin joi koko bisneksensä).

Tämän miehen kanssa muutimme uuteen asuntoon kun olin yläasteella ja minulle vakuuteltiin jatkuvasti että kaikki muuttuu paremmaksi. Mutta äiti oli jo menettänyt otteen omaan elämäänsä. Hän oli vain äiti näille kaikille miehille. Pönkitti kai itsetuntoaan jollain tavalla sillä ja rahalla jota oli nyt selvästi aiempaa enemmän. Aloin ottaa etäisyyttä kotiin ja yritin pysyä mahdollisimman paljon poissa. Tein töitä miehen firmassa ja käytin hänen krapulaansa ja morkkistansa hyväksi: hän lupasi parhaimmillaan aamulla työkyvyttömänä maksaa minulle 200 markkaa tunti, jos menisin töihin. Tarjouskilpailu oli yleensä alkanut satasesta, mutta tiesin summan nousevan jos kieltäydyin.

Toinen voi viedä sielun tai jopa hengen

Isääni tapasin harvoin ja hän oli jo ajat sitten tuominnut äitini ”estämästä” minua tapaamasta häntä tai aivopesusta häntä vastaan. Minua ei kiinnostanut. Kiinnostus hiipui myös kouluun ja aloin unohtaa mitä kaikkea minusta piti tulla. Elämä oli vain sellainen selviytymisten sarja: hajonneita tavaroita, äidin mustia silmiä ja yhtenä iltana epämääräiset renkaan jäljet pihassa. Ambulanssi oli vienyt äidin joka oli ottanut pari masennuslääkettä liikaa ja kirjoittanut minulle kirjeitä. Onneksi ensihoitajat olivat ottaneet kirjeet mukaansa, eikä minulle selvinnyt mitä äiti oli yrittänyt ennen kuin hän itse kertoi. Mutta ei sekään muuttanut mitään.

Olin 16-vuotias kun aloin etsiä poispääsyä kotoa. Rippijuhlat, vanhojen tanssit, ylioppilasjuhlat, kaikki tärkeät etapit menivät ohi niin että minä en voinut nauttia niistä. Joko äitini ei voinut tulla koululle koska oli hakatun näköinen tai isääni varten piti järjestää omat juhlat, koska hän ei saanut tulla meille. Vasta 18-vuotiaana pääsin pois omaan asuntoon. Aloin etääntyä äidistä. Ainoa konkreettinen yhteinen asia meillä oli se, että hän tuli välillä minun asunnolleni ”pakoon” ja vannoi lähtevänsä. Ei lähtenyt.

Aloin kehittää julkista vihasuhdetta tähän mieheen. Kirjoitin hänen vanhemmilleen kirjeen ja kerroin millaista elämä heidän kultapoikansa kanssa oli ollut. Aluksi reagoivat sanomalla äidilleni että olen loukannut heidän kunniaansa, mutta lopulta pyysivät anteeksi. Minusta oli tullut jo kylmä ja kova ja päätin että tuhoaisin tämän miehen elämän. Ei ollut kivaa elää katkeruudessa. Samaan aikaa tutustuin ex-poikaystävääni, enkä huomannut lainkaan että hän edusti sitä ihan samaa kuin äitini miehet. Minun piti siis itsekin tehdä sama virhe. Mutta vain kerran.

Äitini kuvitteli että muutto maaseudulle taas maagisesti muuttaisin kaiken. Hän oli jo täysin pihalla. Hän osti miehen kanssa talon Lieksasta vuosituhannen taitteessa ja sanoin äidille että minä en tule kertaakaan käymään ennen kuin mies on poissa kuvioista. Kesti 2 vuotta ennen kuin äitini ymmärsi että olin tosissani. Kahteen vuoteen emme nähneet emmekä kovin paljoa puhuneet, kuulin vain puhelimessa kertomukset murtuneista poskiluista ja hajonneista tavaroista. Oma elämäni oli kurjaa koska oma parisuhteeni oli niin kamala. Tein  äidin miehelle selväksi suhtautumiseni häneen ja tiedän että hän alkoi pelätä minua. Hän tiesi että voisin tuhota hänen taloutensa ja maineensa. Jos hän tänä päivänä tulisi kadulla vastaan, hän varmasti vaihtaisi puolta.

Erävoitto ja kohti uusia ongelmia

Vaikka sain lopulta työvoiton ja pääsin lopulta eroon sekä omasta että äitini miehestä, oli äidin tila jo pysyvästi muuttunut. Alkoi vuosia kestävä toipumisprosessi kaikkine vaikeuksineen. Siihen kuului pitkän maanittelun jälkeen muutto takaisin pääkaupunkiseudulle, vakavat psykoosivaiheet jolloin äiti kuuli ääniä ja häntä ”seurattiin” sekä hoitojakso suljetulla osastolla. Jossa veljeni ei kai käynyt kertaakaan. Minä kävin vähintään joka toinen päivä ja äiti töni minua aggressiivisena syyttäen sinne joutumisesta.

Siihen vaiheeseen alkoi kuulua myös defenssit. Kun yritin auttaa esimerkiksi talouden suunnittelussa tai aktiivisuuden lisäämisessä sain vastaani pelkkää eitä. Äiti  ei ollut väärässä, eikä hänellä ollut mitään mahdollisuuksia toipua, häntä piti vain sääliä, mikään neuvoni ei pitänyt paikkansa. Rahaa sain kyllä lainata ja joka kerta kylään mennessä sain kyllä samalla ”tulla kaupan kautta”. Vaikka ymmärsin ja ymmärrän miten haavoittuvainen äiti oli ja miten paljon hän oli saanut kokea, en koskaan ole hyväksynyt sitä, että hän ei tunnistanut mitä minä olin kokenut. Veljeni ei koskaan ottanut kantaa tai toiminut. Kaikki ongelmat olivat aina kasaantuneet minun niskaani. Aina. Onneksi sain elämääni mieheni, joka ei voisi olla minulle parempi. Hän ei aina kaikkea tätä problematiikkaa ymmärrä, mutta kaikkea ei tarvitsekaan. Kunhan saan joskus puhua.

Viime aikoina äiti on voinut paremmin, mutta siitä syntyi vuosi sitten myös uusi konflikti. En luonnollisesti voi kaiken kokemani jälkeen luottaa siihen etteikö vastaavia asioita tapahtuisi uudelleen. En ole voinut vuosiin luottaa äitiini. Mutta nyt, kun hän on saanut elämäänsä tasapainon, hän on alkanut vaatia sitä minulta. Hän on kuvitellut että kaiken voi vain pyyhkäistä pois ja että hän voi vaatia minua unohtamaan. En tiedä kuka siihen pystyisi. Vastareaktiona tähän kaikkeen suhtaudun häneen ja paranemiseensa melko varovaisesti. Olen jopa kylmä ja kova. Ehkä suojaan sillä itseäni. Sillä todellisuudessa äidin pahoinvointi viiltää minua todella syvältä ja olen aika-ajoin kärsinyt vahvoista laskukausista sen takia.

Otimme kovasti yhteen kesäkuussa ja päätin että hän saa kuulla raskaudestani kirjeessä. Kirjoitin siihen kaiken mitä tunnen ja vaadin häntä tekemään päätöksen siitä, haluaako hän olla läsnä positiivisessa hengessä. Vaadin häntä tunnustamaan, että hän ei voi odottaa minun unohtavan. Että hän ei voi vaatia minulta luottamusta  muuten, kuin vahvistamalla sitä positiivisilla kokemuksilla. Ensin hän ylireagoi ja vastasi nykyminälleen tyypillisen itsekkäästi. Mutta viikko kului ja hän oli lukenut kirjeeni uudelleen. Nyt välit ovat kunnossa ja olemme tehneet sovinnon.

Äitini elämässä on uusi mies. Oikein mukava ja kiva, mutta valitettavasti minulla on oikeus suhtautua häneen epäilevästi. Minulla on se oikeus itseni vuoksi. Koska jos jotain tapahtuu, olen se joka sotkun selvittää. Mistään menneestä ei myöskään kuulemma saa puhua tämän miehen kuullen ja ymmärrän hyvin ettei menneitä tarvitse kaivella. Mutta salaileminen kostautuu. Äiti on oppinut salaamaan enemmän kuin kertomaan ja se on johtanut vuosien varrella myös moneen tilanteeseen jossa hän on valehdellut minulle. Luottamuksen rakentamiseen menee siis aikaa. En kuitenkaan ole varsinaisesti katkera, ennemminkin toiveikas siitä että saisin joskus unohtaa. Ja että voisin korvata kaiken pahan olemalla tuplasti hyvä omille lapsilleni.

Tutustuminen isään ja päätöksiä omista valinnoista

Toivon myös että saisin jatkaa tutustumista isääni. Olen tuntenut hänet vasta noin viisi vuotta ja huomaan joka kerta miten herkkä ja ajatteleva ihminen hän on. Hän on samalla tavalla luopunut omista unelmistaan ja oikeuksistaan parisuhteen vuoksi, mutta kokee että on jo aikaisten epäonnistumisten myötä tyydyttävä siihen. Välillä pohdin, olisiko minulla vielä kaiken tämän taistelun jälkeen voimia yrittää vetää isää takaisin elämänsyrjään, mutta ehkä annan hänen tehdä sen itse. Tai yritän saada veljeni vaikuttamaan johonkin.

Tästä kaikesta kumpuaa todella syvä ja voimakas tarve olla lapselle läsnä. En koskaan halua tuottaa omille lapsilleni katkeruuden tunteita tai pelkoa. En halua koskaan aiheuttaa alkoholinkäytöllä tai muulla käyttäytymiselle lapsille huolta. Tulen varmasti tekemään paljon virheitä, mutta näitä en tee. Haluaisin myös kasvattaa lapset sellaisessa tilassa, jossa välit mummoon ovat luontevan positiiviset. Mutta en ehkä voi luvata sitä. Tyttären ja äidin suhde  varsinkin on monessa mielessä voimakas – sekä positiivisessa että negatiivisessa. Tämän voiman takia haavat paranevat hitaasti. Toisaalta myös positiiviset kokemukset kantavat pitkälle. Sen ja voimakkaan luonteeni vuoksi olen edelleen ”kasassa”. Kovuus ja kylmyys, välillä ikävä suhtautumiseni äitiin on minulle suoja. Toivottavasti voin joskus pudottaa haarniskan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s