Hypervenkulointia

Viime yö oli sarjassaan ei niin ainutlaatuinen, mutta sitäkin keljuttavampi. Sänkyyn puolenyön aikaan, kuten aina sunnuntaina (älykkäät ihmiset rikkovat rytmin aina viikonloppuna). Hetki kirjan kanssa kahden, potkuja välillä tarkastellen ja uni alkoi jo painaa silmää. Valot pois, hyvä kylkiasento, tyyny jalkojen väliin ja sellainen nukahtamista odottava hymy naamalle. Mutta naps ja surrur, aivot heräävät täyteen virkeystasoon ja esittävät pään sisällä kovalla ja vaativalla äänellä kysymyksiä:

– Milloin teet sen kirjoitushomman, jonka muistit viime viikolla unohtaneesi?
– Pitäisikö vielä nousta laittamaan kännykkään muistutus, jonka kuitenkin ohitat lopeta-valinnalla ja unohdat asian taas?
– Onkohan ensi kesänä mahkuja yhtään lomailla jossain muualla kuin kotona?
– Missä välissä huomenna postitat vakuutuslaput ja mikäköhän sitä vakuutusmyyjääkiin vaivaa kun sille pitää viikon välein puhelimessa vähän läikyttää?
– Muistatko että olet unohtanut vahvistaa kaikille osapuolille keskiviikon tapaamisen, tai tavallaan vaan yhdelle?
– Sen saman tyypin pipo ja hanskat on muuten edelleen eteisessä.
– Paljonkohan kello on?

Kuka näitä kysymyksiä keksii keskellä yötä?

Uusi yritys, uusi kylki ja nerokkaasti valmiiksi toiselle puolelle asemoitu tyyny jalkojen väliin. Isäntä tuhisee. Kirottua että käy kateeksi. Pienen hetken olin jo vaipumassa uneen kun alkoi paleltaa. Lisää peittoa jaloille. Aivot vain jatkavat vaatimistaan. Mietimietimieti!!

Tätä jatkui sopivina sarjoina läpi tuntien, joiden valoisuusaste muuttui yhä kirkkaammaksi. Kun sitten koitti aika, jolloin kellon soittoon oli noin tunti – mahdollisesti kaksi-  alkoi erittäin syvän ja vaativan unen aikakausi. Pirinä päätti sen kivuliaasti. Päätin nousta mutta tunsin oloni huonoksi. Vähän niinkun olis lämpöä tai jotain. Pohdin olisiko edellisen päivän lapsikekkereiltä tullut joku pöpö, mutta ei se lopulta tuntunut oikealta tulkinnalta.

Nyt kello tulee kolme iltapäivällä ja olo on parempi muttei priima. Silmät vaativat sulkeutumista, mutta sormet vastustelevat ja tekevät töitä – sen minkä tällä päällä nyt pystyy. Kohta on pakko lähteä postiin ja kauppaan. Ja siellä postissa odottaisi äitiyspakkauskin, mutta en uskalla kahdeksan kilon laatikkoa itsekseni raahata. Pitää odottaa miestä kotiin että pääsen hipelöimään juttuja.

Unettomuus tuntu oudolta, koska en oikeasti stressaa mistään aivojen kysymistä asioista. Siis edes kaverin unohtuneesta lenkkipiposta. Olenkohan mä ihan terve kun olen näin ”välinpitämätön”?🙂 Onneksi nahkani alla on vilkasta elämää, koko systeemi heilahtelee kuin vene aalloilla ja välillä pitää rauhotella ettei tyyppi tule läpi peppuineen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s