Tilaa onnelle

Olen yrittänyt monta päivää miettiä että mistäköhän aiheesta sitä postailisi. Voisin keskittyä tänään ihmettelemään esimerkiksi kansanedustajille ostettuja 130 euron torkkupeittoja tai jotain muuta mullistavaa asiaa uutismaailmasta. Mutta en viitsi. Ne eivät ole tärkeitä. Sen sijaan haluan jakaa ja kirjata muistiin kummisetäni viisauden.

Vie jos oot viedäkses!

Näin kummisetäni ajatteli vuosia sitten sattuneen onnettomuuden ja siitä koituneen tukahduttavan tuskan keskellä. Hänen poikansa, minulle kaikista läheisin serkku, oli joutunut onnettomuuteen ja oli todella lähellä kuolla. Muistan vieläkin miten kalvakka ja tekninen paikka Töölön sairaalan teho-osasto oli.

Isän kipu oli kova ja hän ei voinut siinä tilanteessa tehdä mitään muuta, kuin antaa surulle luvan tulla. Suru ei tullut. Onneksi. Minulle läheinen, kuin toinen isoveli, on elossa ja voi hyvin. Ihan mahtavan hyvin.

Samalla tavalla kummisetäni tänä päivänä taistelee omaa tilannettaan – Parkinsonin tautia vastaan. Tai itseasiassa viisaus on siinä, että hän ei taistele. Hän sanoo että kun ryhtyy taistelemaan, on aina joku vastassa.

– ”Kun päätän etten taistele, olenkin voittaja, eikä minun tarvitse vetää tautia perässäni. Voin sen sijaan keskittyä vaikkapa runoihin. Näin olen ajatellut ja se on tuntunut hyvältä.”

Tämä teksti on kirjoitettu hänen kuvansa alle, juttuun joka hänestä on tehty paikallislehteen. Sain tänään postissa 3 kappaletta tuota lehteä, jotka tilasin toimituksesta, kun kuulin että häntä on haastateltu. Yli 500 kilometriä välissä aiheuttaa sen, etten kuulu tuon paikallislehden lukijakuntaan.

Mitä ihminen tarvitsee?

Hänen haastattelunsa – ja kaikki ne keskustelut mitä olen hänen kanssaan vuosien varrella käynyt, ovat täynnä ajatusta. Syvää pohdintaa ihmisen elämästä. Joku voisi pitää sitä liian diippinä shittinä, mutta minä olen aina nauttinut siitä, että hän on niin viisas. Siis oikeasti viisas. Ei ulkoalukenut vaan oivaltanut.

Hän puhuu ja laulaa täydellä sydämellä ja olen pienestä tytöstä asti kuunnellut sitä laulua kaiholla. Ajattelin pienenä kuinka olisin halunnut olla serkkutyttöni tilalla nukutettavana kun kummisetäni lauloi. En muista sanoja, mutta voiman muistan.

Hän sanoo haastattelussaan että ei halua olla ylpeä, mutta näkee mieluummin valon kuin varjon. Se osuu naulan kantaan. Moni valolla ja positiivisella ajattelulla paistatteleva tekee sen väärällä tavalla ja vääristä syistä. Liian ilmiselvästi. Oikea positiivisuus vaatii nöyryyttä. Siksi se onkin niin vaikeaa, koska huomaakin että tarvitsee niin vähän.

Läksy lapselle

Toivon että voin vielä monta kertaa nostaa Tuppuraisen kummisetäni polvelle – satunnaisesta vapinasta huolimatta. Ja katsoa kuinka lapsi saa elämäänsä viisauden paloja. Ne saattavat tulla puheena, lauluna tai runoina. Ei sen väliä. Kunhan lapsi älyää kuunnella.

Jos keksisin hyvän keinon, haluaisin välittää kummisetäni viisauden kaikille niille jotka kärsivät liian täyden elämän kriisistä. Tai niille jotka ovat kokeneet jonkun lopulliselta tuntuvan vastoinkäymisen. Itse olen raskauden myötä kokenut tarpeen luopua monesta asiasta. Ja se lista vaan kasvaa. Mutta ilosta ja rakkaimmistani en luovu. En tuosta yhdestä 35-vuotiaasta, enkä tästä vilkkaasta 32-viikkoisesta.

Paras tapa lopettaa tämä postaus, on kirjoittaa muistiin lehdessä julkaistu runo:

Niin tämä sotku,
elämäksi sanottu,
antaa tuhansia mahdollisuuksia viihdyttää itseämme.

En tarkoita tällä mitään krääsää,
vaan hengen suurta puhetta,
joka on kuin kaivo.

Olemme janoisia,
kaipaamme raikasta vettä,
ja ihme ja kumma,
vettä löytyy kuivimmastakin aavikosta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s