Synnytysmuisteloita

Muistelin tänään taas synnytystä ja vähän supisti. Nainen on kokonaisvaltainen olio, se täytyy kyllä todeta. Kun nyt muisteloihin käsiksi päästiin, täytyy tallennella vähän rippeitä synnärin ajoilta, tai jäävät tallentamatta.

En muista hirvittävän tarkasti sitä kun oli juuri tultu sairaalaan, mutta muistan että infotiskin takana oli kaksi naista. Nojasin supistuksen kourissa tiskiin ja kysyivät että kävelenkö vai tarvitsenko pyörätuolin. ”Kyllä mä kävelen” vastasin. Siis järjetöntä! Ajattelin heti. Miksen mä pyytänyt sitä tuolia? No ei nyt enää voi olla niin luuseri. Ja kävelin jollekin tiskille tai vastaavalle miestäni muistuttavan hahmon perässä. Mies ehkä löysi mun neuvolakortin jostain ja ne ehkä tiesi kuka mä olin. Sitten mentiinkin jo huoneeseen 206.

Ai mistä mä sen huoneen numeron muka muistan? No en tietenkään mistään. Se lukee ”Isän synnytysmuistelmissa”, jotka isi kirjoitti sairaalassa. ♥ Siinä samassa kohdassa lukee myös että ” Tuntui uskomattomalta ajatella, että muutamien tuntien päästä meillä voisi olla lapsi, kun olin varautunut siihen, että tulee pitkä yö.” Isiä jännitti, eikä se oikein tainnut hyväksyä mun tuskaani. Mutta eipä isikään siinä kohtaa aavistanut että oltaisiin jo ihan ”porteilla”.

Miltä näytän ja onhan kaikki järjestyksessä?

Jostain ihan käsittämättömästä syystä ennen synnytystä tuppasin huolehtimaan siitä, miten kamalalta saatan näyttää  tai että mitä ne kätilötkin ajattelevat kun en ole ylettynyt viikkokausiin – no –  esim. poistamaan ei-toivottua karvaa kropastani. Hah! Nyt minua naurattaa ne lattialle, sairaalasängyn viereen terveysiteineen päivineen polkemani virttyneet äitiysalushousut, jotka muistan kätilön – tai miehen – jossain vaiheessa nostaneen pöydän ”alatasolle”. Ei paljon haitannut että ne jäivät siihen. Eikä paljon kiinnostanut onko minulla ripsiväriä, saati sitten muistinko aamulla laittaa dödöä.

Muistan selvästi kun sain ensimmäisen hönkäisyn ilokaasua. Meinasin sanoa kätilölle että anna nyt saakeli jotain eetteriä tai tinneriä, tämähän on yhtä tehokasta kuin omia pierujaan hengittelisi. Mutta taisi se sittenkin tehota. Niin kovasti tarrauduin tuohon apuriin. Isi kirjoitti: ”vaimo sai heti ilokaasua ja imikin sitä niin antaumuksella, ettei huomannut välillä hengittää huoneilmaa lainkaan.” Siis huoneilmaa välillä? Olisin varmaan ärähtänyt jos minulle olisi ehdotettu taukoa ilokaasusta.

Ponnistamisen helppous ja kamaluus

Isän kertomuksesta ilmenee ihanan tarkasti kaikki kellonajat ja tunteet kaikkina hetkinä. Miten kivaa sitä onkaan lukea jälkeenpäin. Siinä mainitaan myös että aloin hiljallen ponnistella klo 17.45. Se oli sellaista helppoa supistuksen seuraamista hengityksen avulla. Tuntui vähän siltä kun olisi uloshengityksellä saattanut lasta kohti maailmaa. Tietääkseni noin puolen tunnin jälkeen oltiin tositoimissa. Muistan loppurutistuksesta sen, että tein töitä oikein olan takaa. En malttanut edes tunnustella milloin oli supistus päällä ja milloin ei, enkä tainnut malttaa ponnistusten välillä vetää kunnolla henkeäkään. Kätilön tsemppi sai minut ihan oikeasti jaksamaan, eikä sitä olisi siinä tilanteessa korvannut mikään. Kätilöllä on siis mielettömän tärkeä rooli.

Vaikein vaihe oli se, kun ei saanut ponnistaa. En tiennyt mitä tapahtuu. Jälkeenpäin sain kuulla että napanuora oli vedetty pään yli ja kätilöt olivat kääntäneet lapsen toisin päin. Valmennuksessa muuten sanottiin että lapsen ”annetaan kääntyä itsestään”, mutta ilmeisesti en olisi pystynyt odottamaan. Isän kertomuksen mukaan tästä ei mennyt enää kuin noin minuutti ja lapsi syntyi yhdellä luiskahduksella. Isi liikuttui. Kätilöt nostivat rinnalleni uteliaan näköisen ja valppaan lapsen.

Joskus uudestaan?

Sairaalassa jo pohdin, miten suhtaudun siihen että kokisin tämän uudelleen. Ja voin käsi sydämellä sanoa, että kaikesta tuskasta huolimatta synnytän joskus ilomielin uudestaan. Täytynee varautua vain nopeaan toimitukseen. Kaikki sanovat että kipu unohtuu. Ja se on uskomattoman totta. Ei sitä enää muista. Vain sellainen miniponnistuksen tunne tulee joskus synnytystä ajatellessani ja toisinaan supistusta muistuttava tunne, niinkuin tänään. Sanoinkin leikkimielisesti että voisinkin ryhtyä nykyisen työni sijaan synnyttäjäksi. Niin paljon sain kehuja kyvystäni ponnistaa.

Vauvan haistelua

Sanotaan että hajuaisti on voimakas muistin väline. Erilaisista hajuista tulee mieleen muistoja kaukaakin ja ne saattavat saada aikaan voimakkaita tunteita. Minusta vauva tuoksuu sokerikakkutaikinalle. Sille samalle mössölle jota vatkattiin joskus koulun jälkeen kulhollinen ja syötiin. Ei tosin koskaan muutamaa lusikallista enempää, koska kakkutaikinahan on varsinaista sokerimyrkkyä. Täytynee nauttia tästä tuoksusta vielä ennen kiinteiden aloitusta ja sitä kautta satamajätkäkakan hajua.

Tänään on ihana aamu. Mies lähti ennen seitsemää ajamaan asiakkaalle ja minä olisin saanut imetyksen jälkeen nukkua. Mutta ei nukuttanut. Otin aamupalaa ja menin sängyn laidalle juomaan kahvia ja tuijottelemaan tyttöä. Siellä se tuhisee rauhallista untaan ja välillä ynähtää. Lämmitin vähän korvikettakin valmiiksi, mutta taitaa joutaa viemäriin. Nämä ovat jotenkin ihan parhaita hetkiä. Ei ole kiirettä minnekään.

Vaatevuori

Olen käyttänyt lapsella aika paljon samoja vaatteita – niitä hyväksi havaittuja. Ja kaappi olisi pullollaan erilaisia vaihtoehtoja. Tai no, ei ehkä vielä niin paljon sopivia, mutta kohta pukkaa ylitarjontaa. Saatiin taas yksi kassillinen vaatteita ja tuntuu etten millään ehdi käyttää niitä kaikkia. Noin pieni ihminen on lisäksi vielä niin kippurassa että tuntuu välillä ihan koomiselta laittaa typylle housut jalkaan. Lahkeet jäävät elämään omaa elämäänsä kun hän nappaa jalat kippuraan vatsan alle, housuissa vaipalle varattuun tilaan.

Mummi ja vaari nauroivat ”Lyydialle” kun oltiin kyläilemässä ja neidillä oli mekko päällä. Oltiin vähän laittauduttu kyläilyä varten. 🙂 Mekko on oikeasti tosi söpönen: ruskeita ja punaisia pilkkuja valkoisella pohjalla. Tuntuu vaan että koko likka hukkuu mekon sisään.

Ulkoilun aloitus takkuaa

Olen suunnitellut jo monta päivää ulkoilun aloitusta, mutta eilinenkin ajatus kariutui loskasäähän. Olisi varmaan ollut vaan turhauttavaa kiskoa vaunuja irti loskavalleista, joten jätin homman sikseen. Tänään voisin harkita uutta yritystä. Vaunujen kilkkeisiin pitäisi vähän tutustua ennen niiden käyttöönottoa, se kun jäi yllättäen tekemättä odotusaikana. Tärkeimmät, kuten aisan heiton ja kasaan laiton tiedän, mutta kaikkien neppareiden ja nippeleiden paikkaa en tiedä.

Eilen saatiin (ostettiin) myös ystäviltä rattaat odottamaan käyttöä. Niiden kanssa on sitten kätevämpää vaikkapa lomailla jossain lämpimässä. Tuli nimittäin vähän matkakuume viikonloppuna, kun ipanan kummit kertoivat että voisivat viettää lokakuun Espanjassa ja meidän ”pitäisi” mennä sinne myös.

Ryhdyin heti pohtimaan miehen tulevaa talvilomaa ja kesälomaa. Mitäköhän kivaa sitä keksisi? Jos vaikka vuokraisi kämpän jostain Etelä-Euroopasta. Tai pitäisikö kokeilla ihan perinteistä rantalomaa? Täytyy vähän zuumailla miltä elämä alkaa näyttää, mutta uskoisin että Tuppuraisen kanssa on helppoa matkustaa.

Kun nokka vuotaa ja ulkona tupruttaa lunta, on kiva haaveilla lämpimästä. Flunssa alkaa onneksi olla jo voiton puolella, mutta nyt on lapsosellakin vähän tukkoa. NenäFriida on muuten ihan mahtava kapistus. Lapsi ei ole moksiskaan räkärallista (saati sitten saa siitä jotain traumoja) kun tunnelma on rauhallinen. Tähän on pakko postata linkki yhteen käsittämättömään keskusteluun kyseisestä värkistä. Jotkut mammat ovat ihan hoidon tarpeessa. Anteeksi nyt vaan.

Nyt menen taas nuuhkimaan pikkuhiljaa palaavalla hajuaistillani tuota meidän taikinatypyä. Nuuuuh!!!

Vapauttava tuomio

Neuvolasta saatiin vapauttava päätös: ei enää painokontrolleja. Meidän perhonen painaa jo 3780 grammaa ja on siis oikein reippaassa kasvussa. Jee! Nyt saadaan myös siirtyä lapsentahtiseen rytmiin ja on tosi mielenkiintoista nähdä miten pitkiä unia tyyppi vetelee kun saa itse päättää. On nääs äitiinsä tullut. Krooh!

Tänään varattiin lääkärintarkastuksen ajat maaliskuun alkuun. Minun osaltani jälkitarkastuksia on kaksi, koska Naistenklinikalla tehdään erikseen repeämätsekkaus. Mutta hyvä niin. Neuvolan jälkitarkastuksen yhteydessä pitäisi päättää mahdollisesta kierukasta. Sitä  pitää vielä oikein pohdiskella.

Nyt pitäisi ryhtyä kokkaamaan pastavuokaa. Ja voisin kaivaa vaunut esiin, jos vaikka käytäis Tuppuraisen kanssa vartin verran ulkona. Kun ei vielä ole ehditty ulkoilua alottaa. Loppuviikosta on luvassa kireämpiä pakkasia, eikä silloin voi lähteä pihoille riekkumaan. Tänään on satanut lunta pieninä pisteinä ja isoina kauniina hiutaleina. Istun tässä sohvalla, juon kaakaota ja ihastelen maailmaa. On mahtavaa kun elämä sujuu.

Pipana, papana, näytä painos

Kolmatta viikkoa mennään ja elämä alkaa tasaantua. Suurin yksittäinen vaikutin on korvike, jota on nyt annettu imetyksen ohella. Ihan käsittämätöntä miten paljon tuo likka syö! Kuvittelen antavani tainnutusannoksen Nannia, niin ipana vetäisee sen kuin alkupalan ikään ja vaatii lisää. Äidille tulee kiire kaivaa kerääjää ja tissiä esille. Oikein jännityksellä odotan mitä painolle on tapahtunut. Huomenna aamulla mennään taas neuvolaan.

Tähän mennessä painon kehitys on mennyt niin, että syntymäpainosta (3664) tultiin alimmillaan 3285:een josta päästiin sairaalassa urakkana toimitetulla syötöllä  noususuuntaan. Nousu oli alkuun todella pientä. Neuvolan kotikäynnillä 3400 ja viisi päivää myöhemmin 3440. Mutta sitten tuli kahden päivän spurtti ja kahden viikon kohdalla painoa oli jo 3555. Siinä vaiheessa syntymäpaino olisi jo pitänyt virallisten normien mukaan saavuttaa ja terkkari konsultoi lääkäriä. Lääkäri oli sitä mieltä että voidaan jatkaa valitulla tiellä. Huomenna ollaan pakosti syntymäpainossa, mutta äitiä silti jännittää. Isi ei pääse mukaan neuvolaan ja se saattaa lisätä jännitystä, vaikken tiedä miksi.

Tumma vivahde huolettaa ministi

Terkkari kiinnitti huomiota viikko sitten huomaamaani suun ympäristön tummuuteen. Ihan niinkuin siinä olisi vähän mustelmaa. Sanoi että joskus se liittyy sydämeen, mutta lääkäri oli sitä mieltä ettei toistaiseksi tarvitse käydä tsekkaamassa. Voi olla myös tiukan imun aiheuttamaa. Minua jäi vähän kaivelemaan, jos vaikka sydämen reikien sulkeutumisessa on ongelmia. Mutta toisaalta olen ymmärtänyt että suun ympäristön sinertäminen on normaalia varsinkin viileässä olon jälkeen. Eikä neuvolassa ole järin kuumaa alasti nakottaa. Se suun ympärys on kai ikäänkuin ääreisverenkiertoalue ja siksi sinertää samalla tavalla kuin kädet ja jalat. Muuten elämä on varsin mallillaan. Ei paljoakaan kiukkua tai ahdistusta, hyvästi kakkaa ja pissaa, mukavasti maitoa ja paljon unta.

Vähän on kyllä nenä tukkoinen ja sille täytynee tehdä jotain. Minut yllätti se, kuinka äänekäs ja moniulotteinen pienen lapsen hengitys on. Koskaan ei tiedä millaisia ääniä sieltä tulee.

Nautintoja lapselle

Tuppurainen, tai Lyydia niinkuin mummi ja vaari sanovat, nauttii kovasti pyllynpesusta ja kylpeminenkin tuntui olevan kivaa. Vesi elementtinä on siis mieluinen ja täytynee ilmoittaa lapsi vauvauintiin. Isin syli on myös selvästi yksi lempipaikoista. Siinä ei ole tissin läsnäolo pilaamassa rauhoittumista. Tänäänkin sain nukkua aamulla kaksi tuntia ekstraa ja ipana oli herätessäni tyytyväisenä isin käsivarsilla. ♥

Nyt ollaan päiväunilla junalakanoiden uumenissa ja iltapäivällä olisi tarkoitus kokeilla kahta uutta juttua: ulkoilua ja tuttia. Tutin avulla pyrin säästämään lapsen niiltä vähäisiltä iltapurkauksilta, jotka eivät ole suoranaista nälkää tai ilmavaivaa. Uskallan ottaa nyt tutin käyttöön kun imu toimii. Korviketta on annettu Aventin pulloista, eivätkä ole vaikuttaneet millään lailla imetykseen. D-vitamiinitipoistakin löytyi oikea kaatokulma (pieni reikä pullossa) ja tippojen antaminen onnistuu hienosti hörpyttämällä maidon kanssa lääkekupista.

Nimistely

Meillä on meneillään nimistely, eli nimen viimeistely. Vähän humoristista, sillä luulen että se on jo valmis. Mutta pitää yrittää olla vähän kriittinen. Sovittiin eilen että ystävänpäivänä nimi on päätetty eikä enää muuteta. Silloin ristiäisiin on enää vajaa viikko. Nimen valinta on mukavaa, mutta siinä täytyy ottaa huomioon niin monta asiaa. Minä arvostan nimessä ajattomuutta, rytmiä ja sukunimeen sopivuutta. Tytöstä ei tule siis Charlottaa, Pirkkoa tai Alexandraakaan. Nimien määrän suhteen en ole asettanut standardia, minulla nimiä on kolme (tavallaan kaksi kun kaksi ekaa on niitetty yhteen) ja miehelläni kaksi. Kahden ja kolmen välillä ratkaisee rytmi. Se miltä nimi kuulostaa lausuttuna. Tässä asiassa taidan olla vähän auditiivinen.  Enkä ikimaailmassa antaisi lapselleni kaksiosaista nimeä. Anteeksi vaan äitykkä ja isukki, mutta se on elämää vaikeuttava juttu.

Nyt tuli muuten niin iso ja äänekäs lörtsy housuun, että täytyy tehdä asialle jotain ennen kun lämmin tunne katoaa ja naama vääntyy irviniin. Ja ei, se ei tullut äidille, vaikka vähän pidätysvaikeuksista olenkin kärsinyt.

Närhen nännit tai munat

Imetyssyyllisyys. Siinäpä tunne, jota ei halua kaverikseen 38 asteen kuumeessa iltakymmeneltä. Itkin sitä eilen, tai ehkä sitä epävarmuutta kun ei rinnasta näe montako milliä sieltä tulee ja tuleeko sieltä mitään. Tunsin itseni ihan voimattomaksi ja ihan paskaksi, ihan niinkuin yhtenä yönä sairaalassa. Pitää saada paino nousuun ja tuntui etten riitä siihen hommaan. Ja oli aika lähellä että olisi annettu korviketta. Rikolliset.

Sitten taas tänään päivänvalossa asia näytti erilaiselta. Kahden vuorokauden aikana ipanan paino on noussut 115 grammaa ja äidin kuumekin lopulta kai laskenut (en ole ehtinyt mittaamaan). Nenä on vielä hemmetin tukossa, eikä tämä flunssa muutenkaan parhaaseen mahdolliseen saumaan iskenyt. Meillä on vielä painonnostokisat kesken. Jännää huomata, kuinka ihan itse itselleen asettaa imetyksen suhteen melkoiset paineet. Vaikka tosi onkin kyseessä kun vauvan paino ei nouse, ei ehkä tarttisi suhtautua esim. korvikkeeseen niin epäilevästi. Kaikki tämä johtuu varmasti päätöksestäni: imetyksen suhteen en luovuta. Havuja, perkele!

Tänään neuvolassa punnituksessa sain tunnustuksen. Terkkari sanoi että olen aika sissin lailla imettänyt ja oli ehkä vähän ihmeissään ettei vieläkään oltu turvauduttu pulloon. Tunsin jotain outoa ylpeyttä, vähän niinkuin olisin voittanut pitkän matkan juoksukisan. Ja samaan hengenvetoon ajattelin että voi helevettiläinen, mitä ihmettä tällä kärsimyksellä saa. Mutta kun olen päättänyt voittaa ja näyttää imetysvaikeuksille närhen munaskut, ei minua pysäytä mikään. Nyt luotan kuitenkin taas itseeni: maitoa tulee, korviketta kaveriksi ja toukalle painoa päälle.

Rintakumi on muuten auttanut pitämään koneet kunnossa, mutta eilen huomasin että se aiheutti myös ongelmia. Lapsi ei oikein saanut siitä yhtäkkiä otetta ja siksi ei oikein maitoakaan. Ehdottoman suosioni on saanut myös Lansinoh-voide, joka pitää atoopikonkin nännit vetreinä. Ja toimii muuten kuin unelma rikkiniistetyn nenänpielen pehmittäjänä.

Isi palaa töihin

Tänään on viimeinen päivä kun isi on meidän kanssa kotona – toistaiseksi. Isyysloman kaksi viikkoa on mennyt kyllä vauhdilla. Olen saanut koko ajan niin älyttömän paljon tukea isistä, etten tiedä millaiselta kotona oleminen huomenna tuntuu. Jos olen unohtanut vesilasin, maidonkerääjän tai harson jonnekin, on isi aina tuonut sen. Lapsen on voinut antaa rauhalliseen syliin ja lotrata suihkussa tai tehdä voileipiä.

Isi on kultaakin kalliimpi. Ja muutenkin ihana. Koko synnytyksen ja sairaalassa olon jotenkin nojasin mieheen, vaikkei meistä kumpikaan ollut yhtään viisaampi lapsen hoidossa. Oli helpottavaa kun oli joku johon tukeutua. Voi luoja niitä naisia, jotka joutuvat kokemaan tämän yksin. Isyysloman aikana meillä on onneksi ollut aikaa olla myös vähän kahdestaan, leffaa katsellen, sylikkäin tai – mikä (melkein) parasta – valtavan sushiaterian ja samppanjan parissa. Nam!!

Lyhyt analyysi kuluneisiin viikkoihin

Kahden viikon ikään ennättänyt äitiys on tuntunut hyvältä, sellaiselta joltain joka on elämästäni puuttunut. Lapsi on virkeänä mahdottoman söpö: mutristaa huulensa ympyräksi ja tuijottelee. Sellainen peiponpoikanen. Unisena tykkää kovasti tuhista äidin tai isin kaulalla vatsallaan. Ihokontakti tuntuu muutenkin hyvältä ja toimivalta koko perheelle. Kiukkuisenakin tyttö leppyy nopeasti, kun saa mitä haluaa. Lähes aina itkun voi niittää tissillä. Toisinaan siihen tehoaa pystyasento ja taputtelu. Ilma kiertääkin äänekkäästi pienessä mahassa ja tulee ulos monta kertaa päivässä märkänä ja räväkkänä lähetyksenä. Usein myös meillä vierailevien sukulaisten sylissä.

Varmuutta vanhempana olemiseen kertyy tunti tunnilta ja tämä tuntuu jo luontevalta, vaikka välillä rauhassa – esim. vessanpöntöllä – istuessani mietin että, ainiin, tätä samaa on luvassa huomennakin. Onneksi siellä vessassa ei ahdista. Jälkioireet ovat vähäisiä ja Tena-käyttäjänä olen toistaiseksi ollut varsin lyhytikäinen.

Eilen aloitettiin D-vitamiinin antaminen ja ostettiin siihen tarkoitukseen Gefilus-tippoja. Ei tarvitse erikseen läträtä maitohappobakteerien kanssa. Mutta kyllä on pakkaus hanurista. Ei sieltä pullosta tule sitä tippaa edes reilusti ravistamalla ja sitten saattaa jo tulla useampi. Kuka näitä pulloja oikein suunnittelee ja missä on pipetti?

Nukkuminen on ollut levollista. Eikä ole juuri väliä mihin ipanan käsistään laskee kun uni on syvää. Nyt hänen ylhäisyytensä vetelee hirsiä omassa sängyssään, usein sohvan nurkassa ja välillä jommassa kummassa sylissä. Pyrimme totuttamaan mahdollisimman paljon sänkyyn. Kohta varmaan olisi taas aika syödä – jo kuuluu pientä röhkintää.