Nimi ja unikaverit

Tyttö sai viikonloppuna nimen ja äiti kuumeen. Nimi jäi ja sai kivaa palautetta, mutta onneksi äidin kuume oli vain ohimenevä ilmiö. Se nousi rankan ristiäispäivän iltana ja kaatoi tyttökaksikon kuuden jälkeen yhdessä sohvaan nukkumaan. Tytön siitä siirryttyä isin syliin, äiti jatkoi unia aina iltayhteentoista. Pikaisen syötön ja iltapesujen jälkeen uni maistui aamuun saakka, lyhyillä syömisillä. Kuume tuntui olevan illalla ihan kunnollinen, niin paljon paleli ja niin hikistä oli viltin alla.

Toinen maitotuutti oli osoittanut lieviä kivun merkkejä aiemmin ja aloin epäillä rintatulehdusta. Mutta kipu oli niin paikallista ja helpotti heti imetyksellä, että veikkaan jonkin tiehyeen vain tukkeutuneen. Kuume minulle nousee aika helposti. Olen ymmärtänyt että kotihoito tepsii näihin vaivoihin hyvin ja noudatinkin kahta periaatetta melko säntillisesti: runsaasti lepoa ja imetystä.

Poppoota ovesta sisään ja ulos

Tämä ohitse kiitänyt viikonloppu on ollut ihmisrikas. Perjantaina tyttönen oli mummilassa hoidossa monta tuntia, kun isi oli töissä ja äiti raahasi kaupasta leipomistarvikkeita ja ruokaa. Kun kotiuduimme, tulivat odotetut kummit vihdoin Pohjanmaalta meitä ilahduttamaan. Lauantaina kaiken leipomisen ja sen ajattelemisen sekä puhjenneen autonrenkaan (ei siitä sen enempää)  jälkeen sain kiidätettyä kinuskikakun ja suolaiset piirakat, lapsen tavarat ja tarvikkeet, kummit ja itseni ristiäispaikalle. Isi huolehti prinsessasta ja onnittelumaljoista.

Anoppi oli onneksi ottanut hoitaakseen kippojen ja kuppien asettelun esille ja sai kivasti työvoimaa sukulaisista. Paikalla olivat meidän molempien vanhemmat ja sisarukset sekä kummit perheineen. Tästä pieneltä tuntuvasta porukasta tuli kuitenkin 24 hengen joukko. Ei olisi ollut toivoakaan että oltaisiin mukavasti mahduttu meille kotiin.

Tilaisuus oli kiva, tosin pappi teki itse seremoniasta vähän liian jessepainotteisen mm. ”vaatimalla” meitä kovasti rukoilemaan ja puhumalla erittäin merkitsevästi meidän vastuistamme kristillisinä kasvattajina. Olin pyytänyt että otettaisiin rennosti, kun ei oikein tuo jesse meitä innosta. Oli ilmeisesti päättänyt aloittaa pakanamieheni käännytyksen kunnon kristityksi. Tai ei ehkä kuitenkaan, mutta kyllä oli papin usko syvä ja näkyvä.

Yksi asia jäi erityisesti mieleen. Pappi toisti lapsen koko nimen noin kaksikymmentä kertaa puheessaan. Se alkoi jo vähän nyppiä ja johti siihen että anopinkin piti ihan kysyä käytetäänkö etunimeä kutsumanimenä. Huh! Muuten tuo pappi oli ihan mukava ja itse operaatio oli kaunis. Kastetilaisuutta väritti myös kummien tytär, joka näytti veikeän luonteensa ja viihdytti meitä muun muassa näyttämällä napaansa ja karhukävelemällä lattialla. Se oli minusta parasta viihdettä, kun korkokengät painoivat jalkoja ja pappi paasasi siitä, mikä on kenenkin tehtävä. Anteeksi tämä pakanuuteni ja kurja asenteeni, mutta pidän kirkon lähestymistä kasteeseen vähän liian hevinä.

Kun kakut ja piirakat oli syöty, kakkavaipat vaihdettu ja muutamat maidot syötetty, lähdimme raahaamaan itseämme ja niitä samoja tavaroita kotiin. Sunnuntaina meillä kävivät vielä serkkutyttö perheineen ja yksi ystäväpariskunta lapsineen. Oli ihanaa nähdä kaikkia ihmisiä, mutta kyllä illalla huomasi että oli viikonlopun aikana porukkaa tullut ja mennyt. Oli aika levoton olo, sekä lapsella että meillä. Nukahdin puoli yhdeltä ja heräsin yhden syötön taktiikalla tänään puoli seitsemältä, vieläkin ihan ylikierroksilla.

Unikaveriksi ruuhkaa

Ipana sai ihania lahjoja: helmikorun, virkatun seepran, muumikulhon, lusikan ja haarukan, salkun, unipupun ja kuvakehyksen. Koruun kaiverramme ainakin nimen ja syntymäpäivän. Siitä tulee tytön oma aarre (jota äiti ei anna käyttää että säilyy ehjänä).🙂 Ihania kavereita tuli lisää. Seepra on Pietarsaaren kummeilta ja sillä on vaaleanpunaiset tissit. Tuo veikeä Väinö-Jänö on ymmärtääkseni veljeni perheeltä. Se on Johanna K:n käsialaa ja jänön kyljessä olevassa ”persoonaselosteessa” lukee näin: Väinö on ketterä ja vilkas ja tuntee itsensä hyvin. Väinö jaksaa nukkua pitkään. Väinö harrastaa mato-ongintaa ja posliininmaalausta. Raajat palelevat herkästi. Väinö sopii siis meidän perheeseemme kuin nenä päähän, ehkä posliininmaalaushommia lukuunottamatta. Hupaisa kaveri.

Unipupuehdokkaita saatiin viikonlopun aikana kaksin kappalein. Serkun perheeltä ihana pehmoinen Pentik-pupu ja ystäväperheeltä vaaleanpunaisella ehostettu Ainu-pupunen. Unikaveriksi on siis tunkua. Jo laitokselle meitä katsomaan tullut ankka on myös vahvasti ehdolla. Ehdokkaat ovat asettuneet valokuvaan, jotta ne voitaisiin nähdä vuosienkin päästä puhtaina ja raikkaina.

4 thoughts on “Nimi ja unikaverit

  1. Uteliaana ihmisenä pakko kysyä, että miksi päädyitte kastamaan tyttönne, jos ei ”jeesustelu” oikein kiinnosta? Vai ymmärsinkö vähän väärin, että uskonnolla on teille (sinulle?) kyllä merkitystä, mutta vähän löyhemmässä määrin?
    Meillä on nimittäin tuo jälkimmäinen totta (eli että uskotaan omalla tavallamme ja hissuksiin eikä ole tarvetta toitotella ympäriinsä) ja sen vuoksi varmasti meidänkin Nyytti kastetaan. Mutta jos en uskoisi tämänkään vertaa, en varmaan kokisi tarpeelliseksi kastaa lastamme, kuten eräs tuttavapariskuntamme teki. Heistä myös toinen liittyi häiden alla kirkkoon vain sen vuoksi, että saisivat kirkkohäät. En aivan ymmärtänyt tuota (miksi ylipäätään haluta kirkkohäät jos ei usko?), mutta kukin tietenkin tavallaan.

    • Oikein hyvä kysymys. Mieheni ei usko, eikä kuulu kirkkoon, koska kokee sen vähän ahdistavana. Minä en usko, mutta kuulun kirkkoon koska arvostan perinteitä. Koen hieman vanhanaikaisena sellaisen uskon, rukouksen ja ”ainoan oikean hyvän” tuputtamisen jota jotkut papit harjoittavat. Mutta tunnen monta poikkeuksellisen avarakatseistakin pappia ja kirkon työntekijää.

      En pidä siitä jos kirkko käyttää rahaa esim. krumeluureihin (kuten tänään yhden ystävän kanssa puhuttiin), mutta arvostan sitä että kirkko tekee hyvää sekä paikallisesti että globaalisti. Pyhäkoulu, ripari, häät ja ristäiset on olleet mielestäni kaikki kivoja, mutta muistan niistä lämmöllä oikeastaan enemmän ihmisten yhdessä olon kuin ”sanan”. Ja ne ihmiset kai sen sanomankin mukaan tärkeimpiä ovat.

      Mielestäni jeesustelusta tai mistään kirkon sisällöistä ei tarvitse innostua ja silti voi kuulua edelleen kirkkoon. Maksaa pientä osuuttaan ja käydä esim. perhekerhossa. Eihän minun uskon puutteeni kirkkoa pahenna. Vai mitä mieltä olet?

      Enkä millään tavalla halua loukata toisten uskoa. Tai vähätellä sitä. Joskus siitä saa olla ihan kateellinen.

      • Uskoisin, että suurin osa on kaltaisiasi ”tapauskovaisia”, eli että kuulutaan kirkkoon koska on aina kuuluttu ja eipä siitä mitään haittaakaan ole. Jäin vain kummastelemaan erityisesti sitä, että miehesi ei kuulu ollenkaan kirkkoon ja haluatte silti kastaa lapsenne siihen. Ehkä ymmärtäisin tämän helpommin, jos olisitte molemmat ”tapauskovaisia”. Olen kyllä itsekin jollain tapaa sellainen, mutta kanssasi sillä erotuksella että uskon kyllä – tosin vähän omaan malliini, jota tiukimmat luterilaiset eivät ehkä hyväksyisi. En siis usko, että pahennatte kirkkoa.🙂

      • Ymmärrän ihmetyksesi. Miehelle kaste on ok ja lapsen oma päätös sitten joskus tärkeä juttu. Enemmänkin kasteessa oli meidän tapauksessamme kyse nimijuhlasta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s