Makiaa elämää

Nyt on pakko kirjottaa ihan asian, eli vauvailun vierestä. Ja tietysti sitten lopulta vähän siitä oikeastakin asiasta. Olin nimittäin eilen siellä Confetin kakkuilun perusteet -kurssilla ja kylläpäs vähän alkoi ”hurahduttamaan”. Se on sellainen olotila, kun olisi hurahtamassa johonkin juttuun, mutta järki paasaa taustalla että ”ei sulla ole aikaa”, ”eikä tossa ole mitään järkeä”, ”ei se sovi yhteen muiden tavotteiden ja proggisten kanssa”. Siis hurahdus kakkujen tekoon – ja ennenkaikkea koristeluun mitä erilaisemmilla massoilla – on aika lähellä.

Ja mulla ei todellakaan ole aikaa, eikä siinä kakkujen väsäämisessä todellakaan ole mitään järkeä näillä lihaksilla. Mutta ai että oli kivaa vääntää pieniä perhosia ja kukkasia massoista. Niitä värjättiin ja niihin ripoteltiin glitteriä, aivan kuten Kinuskikissa ikään. Ja minäkin osasin vähän. Ja pakkohan tässä on nyt sitten myöntää että ostin vaahtokarkin makuista massaa. Ja värejä. Ja kaulimen. Ja työvälineitä. Ainiin, ja silikonialustan. Sinne kauppaan kyllä – puolustuksekseni – jäi vielä tosi monta juttua jotka oisin halunnut. Kakkubileitä odotellessa.

Erikoisin juttu oli mielestäni liima. Siis että koristeita ihan oikeasti liimataan kakkuihin. ”Hei sorry, mä en nyt ehdi jutella kun oon just liimailemassa kakkua”. Just.

Isi hoitaa

Kun tulin kotiin, täällä oli kaikki oikein hyvin. Isi epäili että oli ollut loppuajasta vähän äitiä ikävä, mutta luulen että se oli vain yksi tulkinta paukkujumista. Lapsukainen oli aika levoton kun yritin nukuttaa. Huusi kovaa ja korkealta, yhtäkkiä lopetti ja aloitti taas. Siis ihan pierunjumitusoireita. Lopulta nukahti fleecepeiton sisään ihan rättiväsyneenä. (Parhaillaan venyttelee vieressä saman peiton alla just aamun jatkounilta heränneenä) Äitikin nukahti, kuten usein tuppaa näissä väsytystaisteluissa käymään.

On niin luksusta kun isi voi olla kotosalla lapsen kanssa ja voi itse välillä vähän hengähtää. Kodin ulkopuolella käymisestä tulee ihan uudeksi ihmiseksi, vaikka en muutenkaan ole mitenkään väsynyt tai ahdistunut. Meillä on niin mukavaa ja varsinkin aamut on täynnä hymyä. Jutellaankin jo kovasti, etenkin a-kirjain on hallussa. Pitkä aaaaa ja lyhyt a.

Raapimisia

Yksi asia harmittaa. Lapsi saa välillä raapaistua naamaansa tosi kipeän oloisia naarmuja, vaikka kuinka yrittäisin pitää kynnet lyhyinä. Nyt sellainen naarmu paistattelee päivää silmän sisänurkan kupeessa. To-del-la lähellä silmää. Ja tuo tyttönen on muutenkin ahkera tunkemaan sormia silmiin. Tuntuu niin kurjalta kun olen omasta mielestäni just saanut kynnet siisteiksi ja heti naama on taas vekillä.

Oma ihonikin on alkanut taas oireilla (olen atoopikko). Selkä kutiaa ihan vietävästi. Ehkäpä se raskauden taika, jonka ansioista ihoni on kukoistanut, kynnet kasvaneet ja pysyneet voimakkaina, hiukset totelleet ja energiaa on piisannut, on häviämässä. Puf! Prinsessasta rupikonnaksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s