Serkkutyttö

Tuli otsikosta mieleen elävä muisto lapsuuden vuosilta. Lehtisaaren ostarilla oli Serkkutyttö-niminen ravintola, josta sai niiiiiiiin ison pitsan, ettei se mahtunut lautaselle. Ja sen täytyi olla ainakin maailman kahdeksas ihme.  Äidin kanssa sellainen syötiin ”puoliksi”. Se oli jotenkin juhlavaa. Ja sit pyöräiltiin kotiin. Heh.

No mutta siis. Serkkutyttö viittaa tietysti myös pieneen mieheni siskon saamaan pakettiin, joka toimitettiin haikarapalveluna, ystävänpäivänä, muutamassa tunnissa. Arvasin sukupuolen, mutta en olisi arvannut että syntyy melkein kaksi viikkoa myöhässä. Kävimme ihastelemassa tuota nuorimmaista Kättärillä, mutta sain merkitseviä kulmakarvaryppykatseita omalta vartijaltani jos menin liian lähelle. Tuo meidän tyttö ei salli sitä että äiti  koskee muihin lapsiin. Tai hän protestoi sitä äänekkäästi ainakin hetken, kunnes tyytyy kohtaloonsa. Onneksi isosisko suhtautui vauvaan lempeän ymmärtäväisesti.

Saatiin sunnuntaina tuo sama paketti meille syömään lammasta. Vaikka eihän se mitään syönyt, nukkui vain. Ja voi että oli tuo uusi elämä kevyt. Tuntui kuin käsivarsilla ei olisi ollut mitään (kun vihdoin sain puolisalaa tytön syliini). Olin ihan unohtanut miten pötkylöitä vauvat ovat. Sellaisia nukkuvia, liikkumattomia ja melko ilmeettömiä söpöjä nakkeja. Jalat kippuroituvat ja suu lupsuttaa heti kun vahingossa hipaisee lähellekään poskea. Tukka on nukkaa ja iho on sellainen huopakankainen. Unohtuu nopeasti nuo ajat. Niisk.

Eikä muuten tullu vauvakuume. On alkanut työnteko maistua. Ja on ihanaa tulla kotiin kun tillinkäinen istuu välipalapöydässä (tänään siis kotiuduin jo kolmelta) karjalanpiirakka huulessa ja kikattelukiljahtelee sisään pelmahtaneelle äidille. Se osaa muuten sanoa sen. Äiti. Mutta jos pyydän sanomaan, katsoo vaan ovelasti ja juoksee nauraen pois.

Appe maistuu auringolta

Tänään välipalan aikaan tyttö ilmoitti kovaan ääneen että appe!, kun äiti ehdotti josko otettaisiin vähän appelsiinia. Tätä ennenkin on meillä jo merkityksellisiä sananpätkiä tullut, mutta nyt niitä alkaa ilmaantua säännöllisesti huulille. Vähän myöhemmin ehdotin tytölle että kohta voitais katsoa Pikku kakkonen, niin äiti voi laittaa samalla ruokaa. Ipana säntäsi olkkariin, ynisi ja osoitti telkkaria ja sitten kaukosäätimiä. Sanoin että äiti tietää kyllä mistä se tulee, mutta siihen on vielä kymmenen minuuttia. Ja typy katsoi merkitsevästi seinällä olevaa kelloa. Joo, kymmenen minuuttia vielä, ajattelin. Mitä kaikkea se jo tajuaakaan.

On ihan selvää että tähän puheen kehittymiseen ja muutenkin ympäristön kanssa kommunikointiin on vaikuttanut se, että normaalisti ollaan aina tiistaista torstaihin neljän lapsen jengillä päivät. Tämä viikko on poikkeus, flunssa on aiheuttanut hoitajaongelman. Onneksi isi ja äiti voivat kuitenkin vuorotella kotona ja huomenna päästään mummolaan. Siellä saa aina 200% huomion noin 60 sekuntia minuutissa.

Jännittämisen aiheita piisaa

Nyt jännitetään kovasti pääsevätkö kummit Pietarsaaresta meille ensi viikonloppuna kylään. Heitä on kovasti odotettu, mutta vatsatauti on hiipinyt perheeseen. Peukut ja varpaat on kuitenkin pystyssä että se olisi jo tiessään. Sitä kauhua en toivo meille vieraaksi. Vaikka elämä onkin ollut viimeiset kolme kuukautta ihan älytöntä kotihimmailua, on kivaa kun saa vieraita. En oikein jaksa lähteä mihinkään kun töihinpaluun ja eroahdistuksen kombo ottaa aika koville. Menee varmaan vielä ainakin kuukausi, ennen kun tulee sellainen fiilis että huvittaisi järkätä kovasti menoja.

Toisena jännitettävänä asiana on pari päivää sitten viimeisen myyntipäivän ohittanut serkkutulokas. Lähipäivinä se varmaan syntyy ja voin vain kuvitella mikä sota tulee sitten mummin ja vaarin sylistä ja huomiosta. Tarjosin tänään odottajalle meidän ihanan lämmintä eteisen lattiaa makoilupaikaksi supistusten tullen, mutta väitti ettei haluaisi synnyttää tänne meille. Kumma tyyppi.

Energiaa auringosta ja ajattelusta

Ilmat on olleet kylmiä, mutta tämä talvi on ollut taas tosi kaunis. Aurinko paistaa päivisin ja tuntuu kivalta tehdä auringon hyväilemänä vähän aivotoimintaa vaativia juttuja. Tänään pääsin ensimmäiseen oikeaan myyntitapaamiseen ja heti napsahti oikein lupaava diili luukulle. Töiden tekeminen on aiheuttanut myös tehokkuuspiikkejä. Jos olen päivän kotona ja saan tehtyä päikkäreiden aikana vähän töitä, jaksan touhuta enemmän kaikkea muutakin. Eilenkin tein työadrenaliinin avulla kanapataa, siskonmakkarakeiton ja paistoin pari tusinaa pinaattilettua. Kun on noita hoitolapsia ruokittavana, on hyvä tehdä pakastimeen täytettä aina kun se vaan on mahdollista.

Huomenna ajattelin mennä aamulla suunnittelupalaveriin Bembölen kahvituvalle, kävellä sieltä kotiin – ainakin osan matkaa, kirjoittaa iltapäivään ja matkustaa sitten omien ajatusteni kanssa rauhassa bussilla mummolaan tyttöä hakemaan. Tai no, isi tilataan kuskiksi, mutta kuitenkin. Ainoana harmina näissä kivoissa päivissä on hammas. Se hajosi. Nyt väliaikaisen paikan kanssa, josta huolimatta hammasta vihloo, eletään viikko ja sitten alkaa kruunuremontti. Hintaa sille tulee vaivaiset 800 euroa, mutta se on nyt vaan kärsittävä. Tekis mieli ottaa lasi viiniä, mutta tämä hammas ei ehkä tykkäisi. Tai sitten siitä tulisi heti känniin, kun menis suoraan verenkiertoon. Ehkä sitä pitää kokeilla.