Kuka unta kaipaa?

Kaiken järjen mukaan arki-iltaisin olisi hyvä mennä nukkumaan kymmenen maissa. Varsinkin kun silloin väsyttää jo aivan järkyttävän paljon. Mutta se kumma tunne ”omasta ajasta” saa aina joko roikkumaan koneella, jääkaapin kahvassa tai sohvannurkassa. Tälläkin hetkellä se sitten tuntuu jäsenissä, kun on aamuisin herätty, hoidettu työt, koti, kauppareissut ja valvottu vähän hammas/poski/leukaluu + hartia/niskasäryn kanssa. Ai että on hehkee olo. On lauantai, kello on puoli neljä. Mies hakkaa jäätä portailta, laps nukkuu ulkona kolmatta tuntia ja minä vaan kärrään ajatuksiani tänne tietokoneen syövereihin. Äsken join kahvia, mutta ei auttanut.

Täytyy kyllä todeta, että niinä aamuina, joina aurinko paistaa makuuhuoneeseen jo 6.45, on ollut ilo nousta. Mutta sitten koittikin taas tämä harmaanpuhuva mustan lumen kausi. On ihan käsittämätöntä miten väsymys välillä iskee. Viikot karkaavat käsistä, niin ettei töissä ehdi kissaa sanoa. Just kun on päässyt rauhottumaan kotiin perjantai-illan rapuleipien pariin, pitää ruveta miettimään maanantain ruuanlaittohärdelliä. Mieleni huutaa välillä että stop stop stop. Ja justhan mä vasta pääsin käyntiin omalla tavallaan pysähtyneen kotivuoden jälkeen.

Ehkä tämä tästä vielä iloksi muuttuu. Töiden tekeminen on mukavaa, palkitsevaa ja ah niin kakkavapaata. Mutta on näissä ruuhkavuosissa aika paljon sulattelemista. Miksi ihminen asetetaan tilanteeseen, että se haluaa samalla sisäänhengityksellä lapsen luo ja silti äkkiä jonnekin pois? Mieli halajaa aina haistelemaan kihartuvia niskavilloja ja kuuntelemaan kokoajan lisääntyviä juttuja: ”kakka, kakku, kukka, kiitos, mii-mmu (=muumi ja osuu muuten hauskasti erääseen lapsuuden lempinimeeni), äiti, sisi, amppu, titto (?), akka (sammakko), jiiänee. *nyt kuuluu itkuhälyttimestä tättättätätä. Pitää kävästä.

Samalla mieli haikailee kaverijoukossa ulos illalliselle, miehen kanssa kahdestaan Nuuksioon metsälenkille, vetelehtimään kaupungille ja lomalle jonnekin missä vaan piipahdellaan kahviloissa ja otetaan aurinkoenergiaa. Onneksi pääsin torstai-iltana vähän nakkaamaan kuohuvaa vanhan ystävän kanssa, vaikka kotiuduinkin jo ysiltä. Ja onneksi tänäänkin saatiin koko uimahallin pukuhuone taas ihan sekaisin tuon hurmaavan takatukkakikkarapään kanssa. Ja onneksi mulla on toi ihana siippa, joka keitti kahvia ja yrittää parhaansa mukaan tehdä ne hommat mitä multa jää tekemättä.

Mitä mä aina valitan, hä?

Vaikka vähän kolottaa ja kokoajan väsyttää, on tässä elämässä enimmäkseen hyvää. Kai.

One thought on “Kuka unta kaipaa?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s