Haaveet – johonkin ne pakkasin.

Olen törmännyt viime aikoina muutamaankin sellaiseen blogipostaukseen, jotka ovat käsitelleet isoja tragedioita. Ihmisiä ja ihmisen alkuja on menetetty. Aloin jossain vaiheessa miettiä että mitä itse tarkalleen tällä hetkellä elämästäni ajattelen ja mistä olen kiitollinen. Huomaan etten ehdi paljoakaan ajatella, lennän vaan paikasta toiseen. Tai vaapun. Vaikka väsyttää ja välillä ketuttaa, jotenkin minulle riittää vain tämä elämä; kotihousut, keskuspölynimuri, lihapullat, lumen lapiointi, lakanapyykki ja satunnainen sushi.

Sen on kyllä kotona oleminen ja sen jälkeen nollapalkalla töihin palaaminen opettanut, että enhän minä oikeastaan mitään tarvitsekaan. Ennen kaikki rahat menivät kyllä kauppoihin ja kahviloihin jos vaan sinne itsensä kärräsi. Ihmisiä oli ympärillä ja kalenterissa kymmenittäin, ja kaikkien kanssa menossa joku tosi relevantti projekti. Nykyään raha on tiukassa, mutten siltikään tunne jääväni isosti mistään paitsi. Ihmisille on lähinnä velkaa: siis siitä ettei ole ehdittu tavata. Tai jaksettu.

Ja kun tulee vastaan kohtaloita, joissa on menetetty suuri pala elämää, tajuan aina vaan tarvitsevani vähemmän. Ja toisaalta ymmärrän, miten paljon merkitsevät ne, jotka on lähellä joka päivä.

Tämä vähään tyytymisen tarve on terveellinen, mutta se ei poista sitä että nautin kauniista tavaroista, vaatteista, kodin sisustamisesta, matkustamisesta, viinistä ja hyvästä ruuasta sekä seurasta. Tulen vielä hankkimaan paljon niitä ympärilleni ja ahnehtimaan turhaakin entiseen malliin. Mutta on aika lohdullista huomata, että ilmankin on kiva olla. Kaikki kynnykset poistuu elämästä. Ei tarvitse seuraavan lapsen kohdalla miettiä että pärjätäänköhän me taloudellisesti. Eikä tarvitse kärsiä siitä että jotkut muut saa sitä ja tätä ja minä en. Eikä tarvitse murehtia onko ripsiväriä. En ole mm. omistanut puuteria vuoteen, eikä meikki ilman sitä pysy koko työpäivää naamassa. So not.

Kaiken tämän hurskastelun keskellä olen kuitenkin alkanut myös miettiä missä haaveeni ovat. Minne olen ne kaikissa muutoissa ja muutoksissa tallettanut? En ole oikein lapsen saamisen jälkeen osannut samalla tavalla haaveilla, enkä enää muista niitä vanhoja unelmia. Tuo ipana on ollut niin iso elämänmittainen haave ja nyt toteutunut, maastoutunut ja minussa. Tulee ihan sellainen pelko, että enkö enää osaakaan haaveilla jostain omasta tulevaisuuden jutusta. Oliko lapsen saaminen sellainen käännekohta, jossa haaveet vaihtoivat sukupolvea? Että nyt sitten tästä eteenpäin haaveillaan vaan hyvästä päivähoidosta, koulumenestyksestä, perhelomista, lasten onnistumisista, hyvistä vävypojista ja mahdollisista miniöistä.

No way, hosé. Kyllä kai tässä elämässä vielä itsellekin voisi tehdä jotain. Vaikka miljoonan. Aloitetaan siitä.

Mistä sinä, kaltaiseni kotikoteloitunut mamma, haaveilet?

One thought on “Haaveet – johonkin ne pakkasin.

  1. Itse juuri suru-uutisia kohdanneena samastun ajatuksiisi täysin. VIime päivinä olen ollut erityisen onnellinen kaikesta, mitä mulla on, ja samaan aikaan tuntenut syyllisyyttä siitä, etten aina tajua, mitä mulla on. Mutta kyllähän niitä arkipäivän haaveitakin riittää, nyt juuri suunnittelen kovasti tulevaa kesää😀

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s