Lisää keikkaa!

Mistähän sitä aloittaisi, kun on käynyt moneen otteeseen mielessä että pitäisikö lopettaa. Kokoajan arkisen aherruksen keskellä tapahtuu kaikenlaista sellaista, joka olisi kiva kirjata muistiin. Mutta kun ei ”ehdi” = jaksa, viitsi.  Tulee huonon blogistin syndrooma.

Nykyään hoitopoppoo, eli yksi kolmevuotias, yksi kaksi ja puolivuotias ja yksi puolitoistavuotias omani lisäksi, valtaavat kämpän maanantaina puoli yhdeksän. Karkaan töihin ennen tai jälkeen tuota aamukokoontumista. Työpäiväni aikana täällä puistoillaan, syödään lounasta, nukutaan, syödään välipalaa, askarrellaan, opetellaan uusia juttuja ja leikitään. Tiistaina, keskiviikkona ja torstaina sama homma toistuu, ja kun kello lyö torstaina 16.30, revohka palaa omiin nurkkiinsa. Tai omaan kotiin, lähtemään, niinkuin meillä sanotaan. Vilkutetaan, huudetaan moikka! ja ruvetaan odottamaan pikku kakkoa ja ruokaa.

Kaikki menee joka päivä tosi hyvin, mitä nyt pieniä alkuvaiheen ”äiti ei töihin” -tyyppisiä syliprotesteja, jotka laantuvat heti kun hoitotäti alkaa lukemaan kirjaa. Ipana syö ja nukkuu hyvin, paitsi silloin jos minä olen päivällä jostain syystä kotona – kuten muutamana päivänä on päässyt käymään.

Tämän kotihoidon plussia voisi listailla pitkäänkin, mutta isoimpina hyötyinä pidän alkua ja loppua. Ei herätystaisteluja (meillä nukutaan helposti kasiin), väkisinpukemista, raahaamista, pian palelemista ja kastumista räntäsateessa, vaihto- ja kuravaatteiden unohtamista,  kaikenmaailman nyssäköiden roudaamista, kotiinlähtöpakottamista, iltapäiväraahaamista jiiänee. Siis kovin vaivatonta.

Paitsi että on tässä hommaakin. Kun torstaina kuvittelee autuaasti viikon olevan takana, saa hengähtää ehkä vuorokauden, kun on taas valmisteltava ruokalista seuraavalle viikolle, ostettava sata litraa maitoa, ja ne kaikki ruuat – jotka pitää vielä saattaa syötävään muotoon. Varmistettava että on vessapaperia, talouspaperia, puhtaita lakanoita, tutit ja nisset löydettävissä, jääkaapista hyvä järjestys ja ruokalista ovessa, vieraat lapset eivät tukehdu nachomuruihin lattialla tai imaise kiduksiinsa esimerkiksi vessan kaapista jotain lotionia. Ja olenhan minä senkin jo oppinut, että kuulakärkikynä ja pankkitunnukset eivät sovi ikkunalaudalle. On oltava askartelutarviketta, leluja ja kirjoja.

Onneksi meillä tämä hoitorinki on aktiivinen tavaroiden yhteishankinnoissa ja meille on roudaantunut kaikenlaista tavaraa muista kodeista. Tällä kuviolla mennään nyt vuoden loppuun. Keväästä on jo alustavasti sovittu niin, että hoito on täysipäiväistä viitenä päivänä viikossa. Sitten ensi syksynä koittaisi päiväkotihaku. Tai sit pitäis varmaan miettiä josko pistäisi sisarusratasistujaa tilaukseen. En ossoo vielä sannoo. Ja eihän se kai sanomalla tule.

Mutta kun ja äh ja puh

Olen yhtäkkiä jotenkin kypsynyt ajatukseen toisesta lapsesta. Mutta sitten taas toisaalta vielä uudessa työhommelissani niin alussa. Ja en ole vielä päässyt eroon raskauskiloistakaan.  Enkä ole saanut tarpeeksi omaa aikaa ja kuntonyrkkeilynkin vasta alotin.Voi ärtymys miten tämä elämänvaihe on yhtä luopumista. Kun kaikkea ei voi muka saada. Olis niin kätevää, jos vois vaikka vetästä lotosta parisataatuhatta ja ottaa lasten kasvattamiseen sillä rahalla vähän aikaa.

Onneksi tuota pienen mohikaanin kehittymistä ehtii seurata ihan mukavasti näin työelämästäkin käsin. Sanavarasto karttuu ja nyt puhutaan kolmisanaisia lauseita: ”Isi auttaa minua, Äiti laittaa kenkä, Ottaa pois housu, Pala ei näy” (jos palapelistä on pala hukassa). Tyttö on myös oppinut jostain keksimään juttuja. Tulee surkean näköisenä välillä sanomaan että ”Sattuu”. Kysyn että mihin sattuu ja tyttö vastaa että ”kaakaan” (jalkaan). Jos sanon että ei kai sentään, tytsi toistaa iloisena ”ei kai kee” ja juoksee pois.

Yksi ystävä kyseli jokin aika sitten Facebookissa millä nimillä lähipiirin lapset kutsuvat Nuuskamuikkusta. Silloin mulla ei vielä ollut vastausta, mutta nyt puikku on lähes joka päivä mainittu hahmo. Samassa palapelissä ovat luonnollisesti myös muumi, pippu ja pikkujuu.

Liikuntapuolella painellaan ilmeisesti aikalailla ikäryhmän etulinjassa. Puistossa muut äidit aina kummastelevat kun typy osaa kiivetä portaita jo vuoroaskelin, eikä enää tamppaa. Luulevat järjestään kaksivuotiaaksi. Juoksuaskeleet ovat arkipäivää ja näinä päivinä alkaa kuperkeikkakin sujua. Koko perhe on joutunut – siis saanut – verestää kuperkeikkataitojaan joka ilta äidin tekemällä jumppamatolla. Yhteisen tekemisen riemu huipentui tässä eräänäkin iltana otsikon mukaiseen kiljahdukseen: lisää keikkaa!

Siitä olen ollut hämmästynyt, miten hyvin ääntäminen on kehittynyt alusta asti. En saa vieläkään selvää monien tuttujen kolmivuotiaiden puheesta, mutta omani ääntäminen on pääasiassa ihan ok. Siis tietystikään kaikista sanoista ei saa kirveelläkään selkoa, mutta esim. ässät tulee ässinä tosi napakasti ja tavut löytävät paikkansa melko rauhalliseen tahtiin, niin että hitaampikin aikuinen pysyy mukana. Joissakin sanoissa tosin l-kirjain on korvattu ässällä. Lapsukainen huutelee ruokapöydän päästä nimittäin aika tomerasti, että SISÄÄ MAITOO!

Väsymys iskee äiti-ihmiseenkin näin arki-iltaisin aika aikaisin. Joten voisin päättää tämänpäiväisen epistolani tyttäreni päivittäin monta kertaa käyttämään kehotukseen: Mennnnääään!! Ja painua petiin selaamaan hesarin uutisia kunnes uinahdan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s