Muistoja pinnojen välistä

Siellä se seisoo huoneen nurkassa, siistissä seinää vasten nojaavassa läjässä ja odottaa arkistointipaikkaa vintiltä. On tullut aika sanoa hyvästit pinnasängylle. Ei siellä ole viime aikoina kukaan öisin suostunut ”kukkumaankaan”. Tänään saapuu uusi (käytetty) valkoinen sänky ja ensi yöksi sinne taidetaan pedata peti pikkupupulle, keskipupulle ja isolle pupulle. Olisi äidin hartioiden kannalta kiva jos ipanan saisi siirrettyä takaisin omaan huoneeseen nukkumaan.

En ole tohtinut väkisin, enkä ole enää iltamyöhällä jaksanut nukkuvaa lasta pinnikseen nostaa. Pinnasängyn laidan yli kun yrittää kymmenen kilon spagettia punnertaa, käy monesti niin että se havahtuu.

Kun irrottelin pinniksestä ruuveja, kävi mielessäni pieni haikeus. Mietin että koskakohan tämä kootaan uudelleen seuraavalle asukkaalle. Jotenkin noihin esineisiin ja huonekaluihin ankkuroi aika paljon tunteita, vaikka tässäkin tapauksessa on kyse huutonetistä viidellätoista eurolla huudetusta kapistuksesta. Muistan niin elävästi kun se tuli taloon. Sitten se kasattiin ja pedattiin. Siellä se odotti pienen huoneen nurkassa nukkujaa, jonka luonteesta ja ulkonäöstä minulla ei vielä ollut isompaa havaintoa.

Pinnasängyn reunaan ripustettiin soiva mobile, joka oli lahja isiltä. Se oli aluksi vähän pelottava. Myöhemmin soittorasiaa uudelleen ja uudelleen vääntämällä saattoi siivota montakin sotkua ja puuhata omia juttuja. Pinnoihin nojaamalla tyttö nousi seisomaan jo melko varhain ja on siitä touhusta videokin, kun piti kiivetä ja kiivetä pystyyn ja aina vaan pyllähti nurin patjalle.

Joskus ihan viime aikoina, päiväunien nukkuja yllätti äidin. Yhtäkkiä yläkerrasta alkoi vaan kuulua höpinää ja kun menin katsomaan, sängyssä oli leikki menossa. Pupun ja nallen (”jajje”) kanssa tietysti. Nukuttaminen pinnasänkyyn on ollut kyllä välillä tosi hankalaa. Tyttö kun ei halunnut heti jäädä itsekseen sänkyyn vaan pinnojen välistä piti yrittää silitellä ja tuuditella pientä uneen. Siinä oli ranteet hellänä.

Nyt tuo nukahtamisen jälkeen aina niin hyväuninen ja poikkeuksetta aurinkoisena heräävä pellavapää nukkuu äidin ja isin sängyssä päiväunia. Tiedän tarkalleen millainen luonne, millainen tukka (siitä voisi kirjoittaa oman jutun), millainen nenänpää, millaiset varpaat ja miten hassut jutut sillä tyypillä on.  Tunnistan itkun, puheen, naurun ja pienet älähdykset jo kaukaa. Enää ei ole mysteeri kuka siinä nukkuu, niinkuin viikkoa vajaa kaksi vuotta sitten kun pinnasänky hankittiin.

—

Edit: kun painoin julkaisunappia, kuului yläkerran portin takaa ”isiii!” ja siellä seisoi pieni pirpana kolme pupua kainalossa. 🙂 Ite(!) piti taas saada kävellä portaat alas, eikä äiti enää saa pitää edes kädestä. Eikä tyyppi ole vielä läheskään kaksivuotias.

Haaveet – johonkin ne pakkasin.

Olen törmännyt viime aikoina muutamaankin sellaiseen blogipostaukseen, jotka ovat käsitelleet isoja tragedioita. Ihmisiä ja ihmisen alkuja on menetetty. Aloin jossain vaiheessa miettiä että mitä itse tarkalleen tällä hetkellä elämästäni ajattelen ja mistä olen kiitollinen. Huomaan etten ehdi paljoakaan ajatella, lennän vaan paikasta toiseen. Tai vaapun. Vaikka väsyttää ja välillä ketuttaa, jotenkin minulle riittää vain tämä elämä; kotihousut, keskuspölynimuri, lihapullat, lumen lapiointi, lakanapyykki ja satunnainen sushi.

Sen on kyllä kotona oleminen ja sen jälkeen nollapalkalla töihin palaaminen opettanut, että enhän minä oikeastaan mitään tarvitsekaan. Ennen kaikki rahat menivät kyllä kauppoihin ja kahviloihin jos vaan sinne itsensä kärräsi. Ihmisiä oli ympärillä ja kalenterissa kymmenittäin, ja kaikkien kanssa menossa joku tosi relevantti projekti. Nykyään raha on tiukassa, mutten siltikään tunne jääväni isosti mistään paitsi. Ihmisille on lähinnä velkaa: siis siitä ettei ole ehdittu tavata. Tai jaksettu.

Ja kun tulee vastaan kohtaloita, joissa on menetetty suuri pala elämää, tajuan aina vaan tarvitsevani vähemmän. Ja toisaalta ymmärrän, miten paljon merkitsevät ne, jotka on lähellä joka päivä.

Tämä vähään tyytymisen tarve on terveellinen, mutta se ei poista sitä että nautin kauniista tavaroista, vaatteista, kodin sisustamisesta, matkustamisesta, viinistä ja hyvästä ruuasta sekä seurasta. Tulen vielä hankkimaan paljon niitä ympärilleni ja ahnehtimaan turhaakin entiseen malliin. Mutta on aika lohdullista huomata, että ilmankin on kiva olla. Kaikki kynnykset poistuu elämästä. Ei tarvitse seuraavan lapsen kohdalla miettiä että pärjätäänköhän me taloudellisesti. Eikä tarvitse kärsiä siitä että jotkut muut saa sitä ja tätä ja minä en. Eikä tarvitse murehtia onko ripsiväriä. En ole mm. omistanut puuteria vuoteen, eikä meikki ilman sitä pysy koko työpäivää naamassa. So not.

Kaiken tämän hurskastelun keskellä olen kuitenkin alkanut myös miettiä missä haaveeni ovat. Minne olen ne kaikissa muutoissa ja muutoksissa tallettanut? En ole oikein lapsen saamisen jälkeen osannut samalla tavalla haaveilla, enkä enää muista niitä vanhoja unelmia. Tuo ipana on ollut niin iso elämänmittainen haave ja nyt toteutunut, maastoutunut ja minussa. Tulee ihan sellainen pelko, että enkö enää osaakaan haaveilla jostain omasta tulevaisuuden jutusta. Oliko lapsen saaminen sellainen käännekohta, jossa haaveet vaihtoivat sukupolvea? Että nyt sitten tästä eteenpäin haaveillaan vaan hyvästä päivähoidosta, koulumenestyksestä, perhelomista, lasten onnistumisista, hyvistä vävypojista ja mahdollisista miniöistä.

No way, hosé. Kyllä kai tässä elämässä vielä itsellekin voisi tehdä jotain. Vaikka miljoonan. Aloitetaan siitä.

Mistä sinä, kaltaiseni kotikoteloitunut mamma, haaveilet?

Kuka unta kaipaa?

Kaiken järjen mukaan arki-iltaisin olisi hyvä mennä nukkumaan kymmenen maissa. Varsinkin kun silloin väsyttää jo aivan järkyttävän paljon. Mutta se kumma tunne ”omasta ajasta” saa aina joko roikkumaan koneella, jääkaapin kahvassa tai sohvannurkassa. Tälläkin hetkellä se sitten tuntuu jäsenissä, kun on aamuisin herätty, hoidettu työt, koti, kauppareissut ja valvottu vähän hammas/poski/leukaluu + hartia/niskasäryn kanssa. Ai että on hehkee olo. On lauantai, kello on puoli neljä. Mies hakkaa jäätä portailta, laps nukkuu ulkona kolmatta tuntia ja minä vaan kärrään ajatuksiani tänne tietokoneen syövereihin. Äsken join kahvia, mutta ei auttanut.

Täytyy kyllä todeta, että niinä aamuina, joina aurinko paistaa makuuhuoneeseen jo 6.45, on ollut ilo nousta. Mutta sitten koittikin taas tämä harmaanpuhuva mustan lumen kausi. On ihan käsittämätöntä miten väsymys välillä iskee. Viikot karkaavat käsistä, niin ettei töissä ehdi kissaa sanoa. Just kun on päässyt rauhottumaan kotiin perjantai-illan rapuleipien pariin, pitää ruveta miettimään maanantain ruuanlaittohärdelliä. Mieleni huutaa välillä että stop stop stop. Ja justhan mä vasta pääsin käyntiin omalla tavallaan pysähtyneen kotivuoden jälkeen.

Ehkä tämä tästä vielä iloksi muuttuu. Töiden tekeminen on mukavaa, palkitsevaa ja ah niin kakkavapaata. Mutta on näissä ruuhkavuosissa aika paljon sulattelemista. Miksi ihminen asetetaan tilanteeseen, että se haluaa samalla sisäänhengityksellä lapsen luo ja silti äkkiä jonnekin pois? Mieli halajaa aina haistelemaan kihartuvia niskavilloja ja kuuntelemaan kokoajan lisääntyviä juttuja: ”kakka, kakku, kukka, kiitos, mii-mmu (=muumi ja osuu muuten hauskasti erääseen lapsuuden lempinimeeni), äiti, sisi, amppu, titto (?), akka (sammakko), jiiänee. *nyt kuuluu itkuhälyttimestä tättättätätä. Pitää kävästä.

Samalla mieli haikailee kaverijoukossa ulos illalliselle, miehen kanssa kahdestaan Nuuksioon metsälenkille, vetelehtimään kaupungille ja lomalle jonnekin missä vaan piipahdellaan kahviloissa ja otetaan aurinkoenergiaa. Onneksi pääsin torstai-iltana vähän nakkaamaan kuohuvaa vanhan ystävän kanssa, vaikka kotiuduinkin jo ysiltä. Ja onneksi tänäänkin saatiin koko uimahallin pukuhuone taas ihan sekaisin tuon hurmaavan takatukkakikkarapään kanssa. Ja onneksi mulla on toi ihana siippa, joka keitti kahvia ja yrittää parhaansa mukaan tehdä ne hommat mitä multa jää tekemättä.

Mitä mä aina valitan, hä?

Vaikka vähän kolottaa ja kokoajan väsyttää, on tässä elämässä enimmäkseen hyvää. Kai.

Serkkutyttö

Tuli otsikosta mieleen elävä muisto lapsuuden vuosilta. Lehtisaaren ostarilla oli Serkkutyttö-niminen ravintola, josta sai niiiiiiiin ison pitsan, ettei se mahtunut lautaselle. Ja sen täytyi olla ainakin maailman kahdeksas ihme.  Äidin kanssa sellainen syötiin ”puoliksi”. Se oli jotenkin juhlavaa. Ja sit pyöräiltiin kotiin. Heh.

No mutta siis. Serkkutyttö viittaa tietysti myös pieneen mieheni siskon saamaan pakettiin, joka toimitettiin haikarapalveluna, ystävänpäivänä, muutamassa tunnissa. Arvasin sukupuolen, mutta en olisi arvannut että syntyy melkein kaksi viikkoa myöhässä. Kävimme ihastelemassa tuota nuorimmaista Kättärillä, mutta sain merkitseviä kulmakarvaryppykatseita omalta vartijaltani jos menin liian lähelle. Tuo meidän tyttö ei salli sitä että äiti  koskee muihin lapsiin. Tai hän protestoi sitä äänekkäästi ainakin hetken, kunnes tyytyy kohtaloonsa. Onneksi isosisko suhtautui vauvaan lempeän ymmärtäväisesti.

Saatiin sunnuntaina tuo sama paketti meille syömään lammasta. Vaikka eihän se mitään syönyt, nukkui vain. Ja voi että oli tuo uusi elämä kevyt. Tuntui kuin käsivarsilla ei olisi ollut mitään (kun vihdoin sain puolisalaa tytön syliini). Olin ihan unohtanut miten pötkylöitä vauvat ovat. Sellaisia nukkuvia, liikkumattomia ja melko ilmeettömiä söpöjä nakkeja. Jalat kippuroituvat ja suu lupsuttaa heti kun vahingossa hipaisee lähellekään poskea. Tukka on nukkaa ja iho on sellainen huopakankainen. Unohtuu nopeasti nuo ajat. Niisk.

Eikä muuten tullu vauvakuume. On alkanut työnteko maistua. Ja on ihanaa tulla kotiin kun tillinkäinen istuu välipalapöydässä (tänään siis kotiuduin jo kolmelta) karjalanpiirakka huulessa ja kikattelukiljahtelee sisään pelmahtaneelle äidille. Se osaa muuten sanoa sen. Äiti. Mutta jos pyydän sanomaan, katsoo vaan ovelasti ja juoksee nauraen pois.

Appe maistuu auringolta

Tänään välipalan aikaan tyttö ilmoitti kovaan ääneen että appe!, kun äiti ehdotti josko otettaisiin vähän appelsiinia. Tätä ennenkin on meillä jo merkityksellisiä sananpätkiä tullut, mutta nyt niitä alkaa ilmaantua säännöllisesti huulille. Vähän myöhemmin ehdotin tytölle että kohta voitais katsoa Pikku kakkonen, niin äiti voi laittaa samalla ruokaa. Ipana säntäsi olkkariin, ynisi ja osoitti telkkaria ja sitten kaukosäätimiä. Sanoin että äiti tietää kyllä mistä se tulee, mutta siihen on vielä kymmenen minuuttia. Ja typy katsoi merkitsevästi seinällä olevaa kelloa. Joo, kymmenen minuuttia vielä, ajattelin. Mitä kaikkea se jo tajuaakaan.

On ihan selvää että tähän puheen kehittymiseen ja muutenkin ympäristön kanssa kommunikointiin on vaikuttanut se, että normaalisti ollaan aina tiistaista torstaihin neljän lapsen jengillä päivät. Tämä viikko on poikkeus, flunssa on aiheuttanut hoitajaongelman. Onneksi isi ja äiti voivat kuitenkin vuorotella kotona ja huomenna päästään mummolaan. Siellä saa aina 200% huomion noin 60 sekuntia minuutissa.

Jännittämisen aiheita piisaa

Nyt jännitetään kovasti pääsevätkö kummit Pietarsaaresta meille ensi viikonloppuna kylään. Heitä on kovasti odotettu, mutta vatsatauti on hiipinyt perheeseen. Peukut ja varpaat on kuitenkin pystyssä että se olisi jo tiessään. Sitä kauhua en toivo meille vieraaksi. Vaikka elämä onkin ollut viimeiset kolme kuukautta ihan älytöntä kotihimmailua, on kivaa kun saa vieraita. En oikein jaksa lähteä mihinkään kun töihinpaluun ja eroahdistuksen kombo ottaa aika koville. Menee varmaan vielä ainakin kuukausi, ennen kun tulee sellainen fiilis että huvittaisi järkätä kovasti menoja.

Toisena jännitettävänä asiana on pari päivää sitten viimeisen myyntipäivän ohittanut serkkutulokas. Lähipäivinä se varmaan syntyy ja voin vain kuvitella mikä sota tulee sitten mummin ja vaarin sylistä ja huomiosta. Tarjosin tänään odottajalle meidän ihanan lämmintä eteisen lattiaa makoilupaikaksi supistusten tullen, mutta väitti ettei haluaisi synnyttää tänne meille. Kumma tyyppi.

Energiaa auringosta ja ajattelusta

Ilmat on olleet kylmiä, mutta tämä talvi on ollut taas tosi kaunis. Aurinko paistaa päivisin ja tuntuu kivalta tehdä auringon hyväilemänä vähän aivotoimintaa vaativia juttuja. Tänään pääsin ensimmäiseen oikeaan myyntitapaamiseen ja heti napsahti oikein lupaava diili luukulle. Töiden tekeminen on aiheuttanut myös tehokkuuspiikkejä. Jos olen päivän kotona ja saan tehtyä päikkäreiden aikana vähän töitä, jaksan touhuta enemmän kaikkea muutakin. Eilenkin tein työadrenaliinin avulla kanapataa, siskonmakkarakeiton ja paistoin pari tusinaa pinaattilettua. Kun on noita hoitolapsia ruokittavana, on hyvä tehdä pakastimeen täytettä aina kun se vaan on mahdollista.

Huomenna ajattelin mennä aamulla suunnittelupalaveriin Bembölen kahvituvalle, kävellä sieltä kotiin – ainakin osan matkaa, kirjoittaa iltapäivään ja matkustaa sitten omien ajatusteni kanssa rauhassa bussilla mummolaan tyttöä hakemaan. Tai no, isi tilataan kuskiksi, mutta kuitenkin. Ainoana harmina näissä kivoissa päivissä on hammas. Se hajosi. Nyt väliaikaisen paikan kanssa, josta huolimatta hammasta vihloo, eletään viikko ja sitten alkaa kruunuremontti. Hintaa sille tulee vaivaiset 800 euroa, mutta se on nyt vaan kärsittävä. Tekis mieli ottaa lasi viiniä, mutta tämä hammas ei ehkä tykkäisi. Tai sitten siitä tulisi heti känniin, kun menis suoraan verenkiertoon. Ehkä sitä pitää kokeilla.