Tiistai mulle, torstai sulle

Meidän kaksivuotias on ollut koko elämänsä ihan käsittämättömän terve. Nyt ollaan tavallisuudesta poiketen oltu molemmat ihan järkyttävässä räkärallissa. Kurkku täynnä tavaraa ja yskä kumisee kuin vaski. Mutta tossa se pomppii ja kattoo Popi-kissaa. On ollut tosi kurjaa tuottaa pettymys siinä, että aamulla ei ovesta pelmahdakaan paikalle hoitokaverit. Eikä puistoon pääse kiipeilemään moneen päivään. Onneksi viikonloppuna ehkä voisi olla jo mahkut vähän ulkoilla.

Meillä on eletty nyt kaksi ja puoli kuukautta viiden työpäivän viikkoa ja voin sanoa että se on ihanaa! Töissä saa oikeasti asioita aikaan – etenkin kun tietää että muksu on tosi onnellisesti kotona hoitopäivät. Olen uudistanut oman firmani liikeidean ja houkutellut mukaan kaksi, kohta 3 naista. On ihan mieletön voimanlähde – kun saa tehdä hyvien ja osaavien aikuisten kanssa työtä jolla on väliä. Vaikka kaikki puhuvat taantumasta, meillä on ainakin ollut kivasti kysyntää.

Työrutiinin lisäksi olemme keksineet miehen kanssa ehkä maailman yksinkertaisimman tavan pitää huolta omasta ajasta. Vakipäivät. Homma toimii meillä niin, että sunnuntaisin tehdään viikkosuunnitelma aamulähdöistä ja hoitajan vapautuksista, mutta tiistai ja torstai on määritelty ennakkoon. Tiistaisin on mun iltavapaa. Vaikka päättäisin tulla töistä kotiin vetelehtimään tai tekemään jotain, olen vapautettu kaikista rutiineista. Sekin riittää. Lisäksi on ihan superkätevää ilmottaa kaikille ystäville että mulle voi aina tiistaisin ehdottaa menoja.

Tää homma tuntuu ihan tyhmän simppeliltä, mutta ehkä siihen perustuukin sen toimivuus. Vähän samalla tavalla simppeliä kuin taloustilijärjestely. Se, että yhteisiä menoja varten on yksi tili ja molemmilla omat, on ehkä yksi toimivimmista ratkaisuista mitä olen koskaan tehnyt. Paitsi että silloin kun omalle tilille ei tuu pennin jeniä – se tuntuu vähän hapokkaalta. No, tänään onkin sitten torstai. Että ei muuta kun ruokakauha heilumaan. Tänään on isin vuoro vapastella. Taitaa käyttää sen juhlallisesti parturissa ja ruokakaupassa käyntiin. 🙂

Kalkkiviivoilla kahteen

Kaksi vuotta sitten alkoi olla piukat paikat ja liikkuminen tuotti erilaisia veitsenterämäisiä kipuja. Tai näin olen kirjoittanut, sillä en kyllä muista miltä ne tuntuivat. Siellä minä varmaan kääntelin kylkeäni vanhan kodin pedissä ja tunnustelin liikkeitä, ellen ollut jo tähän aikaan myöhäisillasta nukahtanut. En tiennyt että kahden päivän päästä, tismalleen laskettuna päivänä saapuisi luoksemme tuo tuulitukka.

Sen touhukkaan kaksivuotiaan (kohta) kanssa on tänään rakennettu pihalle jos jonkinlaista lumieläintä. Tein ensin koiran, ison sellaisen, jolla voi ratsastaa. Sitten tilattiin lammas. Lampaan jälkeen olisi pitänyt tehdä hevonen, mutta sain ylipuhuttua sen kissaksi. Vielä pieni lumilintu kirsikkapuun oksalle istumaan ja piha oli kuin eläintarha. Tyttö huusi välillä kädet ilmaan kurotettuina että ”sitä on kivaa!!”. En tiedä miksi se yhtäkkiä on alkanut sanoa että tätä on punainen ja sitä on sininen. No, ehkä se kielioppi sieltä oikenee.

Joulu ja uuvee oli varmaan eilen

Tänä jouluna ei tarvinnut mennä mihinkään. Enkä syönyt yhtään nokaretta kinkkua tai laatikoita. Tehtiin valtava määrä alkupaloja ja hirvipataa ja kutsuttiin mummi, vaari ja pappa joulunviettoon. Tyttö oli riemuissaan vieraista ja saikin ihan älyttömän paljon paketteja. Ja kohtahan niitä tulee taas.

Uuden vuoden ilona ja outoutena olivat raketit. Tänäänkin aamupalapöydässä typy sanoi asiantuntevasti että ”eilen tuolla meni niitä raketteja ylös ylös korkeelle”. Eilen on käsitteenä käytössä ja eilisiä voivat olla mitkä tahansa päivät. Ehkä ja varmaan ovat myös löytäneet meille. Aina kun Possu Pallero -dvd:stä yksi jakso loppuu, sohvalta kuuluu että ”varmaan tulee kohta uusi”. Se tarkoittaa että äidin pitää painaa namiskaa ja vähän äkkiä.

Yksi vähän kyseenalaisempi hauskuus on se, että lausuitpa tuolle pikkuväkkärälle minkä tahansa pyynnön, hän kuittaa sen viileän asiallisesti vastaamalla ”kohta”. Nytkö tää viivyttely jo alkaa?!!

Tutti ja unet

Tutti lähetettiin tonttuvauvoille jouluna, eikä siitä ole sen jälkeen tarvinnut keskustella. Mutta kyllä on unirytmi ottanut hittiä. Eikä se varmaankaan johdu pelkästään tutista, vaan ylipäätään pitkästä vapaasta. Yöunet ovat venyneet lomalla niin pitkiksi ettei pätkä meinaa nukahtaa päikkäreille ollenkaan. Tänäänkin nukahti vasta viiden aikaan autoon kun käytiin nappaamassa isi töistä kyytiin. Huomenna on aloitettava aamurytmi. Kello soimaan seiskalta, vaikka ollaankin tytsin kanssa kotona. Kai se on aika itsekin alkaa taas rytmittämään arkitahtiin.

Arki tarkoittaa meillä viimeistä kotihoitopätkää tammikuusta kesäkuun loppuun. Viisi päivää viikossa. Sitten elokuussa koittaakin päiväkotielämä. Saa nähdä mitä tuo läheisen päiväkodin johtaja vastaa kysymyksiini. Kun olen vähän sitä mieltä että typy voisi mennä hyvin jo 2,5-vuotiaana isojen ryhmään. Suapi nährä.

Itsekin pistin vähän työelämän taas hyrskyn myrskyn ja uutta pitäisi rakennella. Ja appiukko vihjaili jouluna kovasti että ”olis taas kiva päästä ristiäisiin”. Hmmm…täytyypä pohtia asiaa. Ei kai tää elämä olisi yhtään hassumpaa jos kävis vähän töissä ja jäis sit taas jossain vaiheessa vähän kotiin, jos onni on. 🙂

Viva Las Vegas

Ainiin. Ja heti herään: enhän mä ole siellä vaan ukko. Yli viikon.

No, onneksi tämä leskeys ei ole ollut niin paha rasti kuin ajattelin. Meillä on ollut tytön kanssa hauskaa, vaikka täytyy myöntää että nyt seitsemännen illan kohdalla alkoi jo vähän puutua pakarat. Siis tähän ”iltavapaaseen” jonka roikun väsyneenä koneella tai telkkarin ääressä.

Onni tässäkin onnetto…onnellisuudessa on se, että päivisin pääsee töihin. Ja sit ehkä se, että ei mulla oikeastaan ole hirvittävästi ollut töitä tälle viikolle. Vähän paperihommia vaan ja muutoksenhallintaa. Muutoksia on tosissaan tulossa, mutta ehkä siitä täytyy tallennella rivi tai pari myöhemmin.

Kun äsken luin noita syyskuisia postauksiani, mietin että on se ihan taivahan ihme, miten nopeasti tuon pikkuihmisen puhe kehittyy. Parissa kuukaudessa on menty neljästä sanasta suoraan papupataan. Se puhuu ihan tolkuttoman pitkiä lauseita ja muodostaa jo ihan hienoja rakenteita. Yksi nykyhetken hellyyttävimmistä jutuista on isommilta opittu. Typy laittaa pään vinoon ja kysyy äidiltään vienosti: ”Mitä oli ruokana?”. Tämä kysymys päättyy sellaiseen pitkänä nousevaan aahan ja se esitetään joka kerta kun ruoka on tuloillaan pöytään.

On tosi makeeta kun voidaan käydä jo ihan kunnollisia keskusteluja ja saa vastaukseksi muutakin kuin mmmhm:n kaltaista hyminää. Kun ajetaan autolla, käy takapenkillä kokoajan suu. Luetellaan autoja ja kerrotaan mihin ne on menossa ja ajaako niitä sedät vai tädit. Välillä tarkistetaan että etupenkin kuski on hereillä ja kysytään jotain relevanttia. Yleensä että ”Äiti, mikä toi on?” Kun äitihän tietää tismalleen mitä pienet silmät ovat takapenkiltä, selkä menosuuntaan päin istuen, bonganneet. Ja meidän autossa myös lauletaan paljon. Tänäänkin meinasi äidiltä ääni loppua kun oli vedetty oravan ja peipon pesä, ihme ja kumma, elefanttimarssi, pieni tytön tylleröinen ja puttepossun nimpparit. Onneksi radiossa laulava Kaikurannan setä kelpasi hetkeksi.

Meillä myös lasketaan kaikenmaailman kuvista hahmoja yhdestä kymmeneen (joskus kylläkin oikoen: ukki, kakki, seitseman, kahdehman…) ja ihan missä vaan voidaan pysähtyä luettelemaan värejä. Usein kun osoitan vaikkapa kukan tai  sateenvarjon kuvaa ja kysyn mikä siinä on, saan vastaukseksi: Vihvee! tai Keetanen! Ja mikäs muukaan kuin Pinkki. Se on pop.

Kirjat ovat edelleen ihan parasta hupia. Nyt suosikkeja ovat Possu Pallero ja iso hassu nalle (joka ei osaa syödä herneitään lusikalla) ja Peiton alle -kirja, jossa on puolikkaita ”peittosivuja”, joilla peitellään viereisen sivun eläimet. Tähän asti ehkä luetuin, muu kuin vauvakirja, on ollut Oona ja Eetu – päivä hoidossa. On niin jännittävää kuinka Oona pärjää ekan päivän päiväkodissa ilman äitiä. Täytynee kaivella huomenna kirjastosta lisää Oona ja Eetu -sarjaa. Tuota voin suositella kaikille joiden lapset jossain vaiheessa raahataan kyseiseen laitokseen.

Laitoksesta puheenollen, pistin meillekin jo paperit vetämään. No okei, olihan se lievästi ennakoivaa kun hoitopaikan tarve on jo elokuussa, mutta eikös aikainen lintu nappaa? Pistin toiveeksi pari lähellä olevaa ryhmistä. Katsotaan vastaavatko mitään. Luulen että meille päiväkotiin siirtyminen sitten aikanaan on ihan semihelppoa, kun tämä kotihoitoporukka on koulinut tytön niin sujuvaksi ryhmätoimijaksi. Eikä äidin olemassaolo koskaan kiinnosta sen jälkeen kun tyttölauma on vallannut aamulla talon.

Huomenna on kuitenkin perjantai. Aamulla ovesta ei tule ketään. Voin keittää kananmunia ja vahvaa kahvia ja olla rauhassa. Vastata välillä mutisten kysymyksiin tai toimia kiipeilytelineenä ja ehkä joskus 10 aikaan laittaa pyykkiä koneeseen. Ehkä.

Simmi

Meillä asuu mielikuvitus ja huumori. Se on hauskaa, koska lapsi keksii mitä hassumpia juttuja ja sen kanssa voi oikeasti nauraa yhdessä. Yksi näistä jutuista on simmi. Yritin selvittää lastenhoitajaa myöden, että mikä tuo simmi oikein on, mutta ei selvinnyt. Tänään sain tarkennuksen; se on tappisimmi. Ja päälle sellaisen röhähtävän naurun. I give up. Se pitää mua pilkkanaan.

Röhähdys kuvaa hyvin sellaista iltavillinaurua, mikä meillä yleensä puhkeaa kaikuunsa puuropöydässä. Mutta toisaalta se kuvastaa kyllä tätä tämänhetkistä, korvatulehduksen jälkeistä jatkolimayskäröhinää. Taitaa olla vaan tulehdus siirtynyt oikeasta korvasta vasempaan. Sunnuntaina se selviää kun mennään taas paikkaan jossa ”ei setä katso korvaa”.

Nelisanaisia lauseita ja luettelointia

Joka päivä listataan vastauksia kysymykseen: Mitä siellä on? Tänään siellä oli kukkakaalia, parsakaalia, kyssäkaalia, punakaalia, lehtikaalia, ruusukaalia, brysselinkaalia, keräkaalia ja kaikkia muitakin kaaleja mitä äiti vaan saattoi keksiä. En tosin tiedä että missä siellä, mutta ei kai sen väliä. Tuo pirpana artikuloi sanoja ihan hämmästyttävällä tarkkuudella. Ja se osaa muodostaa kysymyksiä, olla-verbin kanssa.

Neuvolassa, jossa onnistuttiin mittaamaan vain paino (11 kiloa), jouduin jo tarkentelemaan puheen kehitystä, kun täti ei uskonut meitä. Annoin esimerkkejä: ”ei setä tänne tuu”, ”ei orava tänne tuu”, isi tulee vessasta pois”, laittaa itse kenkä jaakaan”.  No, useimmin se on vaan ITE! niinkuin varmaan monilla muillakin.

Vaatehärdelliin helpotusta

Sain vietyä vauvanvaatteita kirpputorille viime viikonloppuna. Olin varannut pöydän Myyrmäkihallista ja kun pääsin paikalle, olivat äidit heti hyeenoina penkomassa laatikoitani. Kauppa kävi kymmenestä yhteen aivan jatkuvana. Myin vain sellaisia vaatteita joita olisin itsekin voinut ostaa ja olin hinnoitellut ne kirpputoritasolle. Sain siitä tosi paljon positiivista palautetta, koska näköjään monet menevät sinne tienaamaan. Ja tienasinkin ihan kivasti.

Yllätyksekseni 80- ja 86-senttisille olisi ollut hirveästi kysyntää. Mutta koska niitä on vielä käytössä, minulla oli siihen kohderyhmään kovin vähän myytävää. Yllätykseksi siksi, että tuntuvat menevän jo ihan eri kaliiberilla kulahtaneiksi tässä iässä nuo ryysyt. Mutta ehkäpä pitää mennä ens syksynä uudelleen ja pistää myyntiin kaikki nuo 1-2 -vuotiaan koot. Suosittelen kyllä Myrtsiä myyntipaikkana. Mukaan mahtuu aina niitä ”myytkö kymmenellä sentillä” -pelleilijöitä, mutta suurin osa on oikeasti tosi potentiaalisia ostajia.

Joskus huvittaa, kuinka kirpparilla saa kaupaksi melkein mitä tahansa roinaa. Otin vitsinä mieheni Asicsin loppuunjuostut lenkkarit myyntiin, ja niin se vaan tummahipiäisempi setä tuli ja vei kotiinsa kahdella eurolla. Toisen jalkaan hioutuneet, harmaaksi värjääntyneet ja saumoista repsottavat lenkkarit.

Aurinko paistaa ja suunnittelen itseni ja ipanani ulkoistamista kun se herää.  Pillimehu mukaan ja pihalle. Jep – pillimehuaikakausi on alkanut – ja se on anopin syytä. Mummeilla on ne erioikeudet.

 

—

Ainiin, pitää merkata muistiin: Meillä lauletaan nyt jatkuvasti sekä Oravan pesää että peipon pesä -laulua. Tai ”owawalauluja” ovat molemmat, mutta jukeboksi tietää mitä lapsi on tilannut kun se laulaa malliksi että tijiteijjaa tijiteijjaa.

 

 

Muistoja pinnojen välistä

Siellä se seisoo huoneen nurkassa, siistissä seinää vasten nojaavassa läjässä ja odottaa arkistointipaikkaa vintiltä. On tullut aika sanoa hyvästit pinnasängylle. Ei siellä ole viime aikoina kukaan öisin suostunut ”kukkumaankaan”. Tänään saapuu uusi (käytetty) valkoinen sänky ja ensi yöksi sinne taidetaan pedata peti pikkupupulle, keskipupulle ja isolle pupulle. Olisi äidin hartioiden kannalta kiva jos ipanan saisi siirrettyä takaisin omaan huoneeseen nukkumaan.

En ole tohtinut väkisin, enkä ole enää iltamyöhällä jaksanut nukkuvaa lasta pinnikseen nostaa. Pinnasängyn laidan yli kun yrittää kymmenen kilon spagettia punnertaa, käy monesti niin että se havahtuu.

Kun irrottelin pinniksestä ruuveja, kävi mielessäni pieni haikeus. Mietin että koskakohan tämä kootaan uudelleen seuraavalle asukkaalle. Jotenkin noihin esineisiin ja huonekaluihin ankkuroi aika paljon tunteita, vaikka tässäkin tapauksessa on kyse huutonetistä viidellätoista eurolla huudetusta kapistuksesta. Muistan niin elävästi kun se tuli taloon. Sitten se kasattiin ja pedattiin. Siellä se odotti pienen huoneen nurkassa nukkujaa, jonka luonteesta ja ulkonäöstä minulla ei vielä ollut isompaa havaintoa.

Pinnasängyn reunaan ripustettiin soiva mobile, joka oli lahja isiltä. Se oli aluksi vähän pelottava. Myöhemmin soittorasiaa uudelleen ja uudelleen vääntämällä saattoi siivota montakin sotkua ja puuhata omia juttuja. Pinnoihin nojaamalla tyttö nousi seisomaan jo melko varhain ja on siitä touhusta videokin, kun piti kiivetä ja kiivetä pystyyn ja aina vaan pyllähti nurin patjalle.

Joskus ihan viime aikoina, päiväunien nukkuja yllätti äidin. Yhtäkkiä yläkerrasta alkoi vaan kuulua höpinää ja kun menin katsomaan, sängyssä oli leikki menossa. Pupun ja nallen (”jajje”) kanssa tietysti. Nukuttaminen pinnasänkyyn on ollut kyllä välillä tosi hankalaa. Tyttö kun ei halunnut heti jäädä itsekseen sänkyyn vaan pinnojen välistä piti yrittää silitellä ja tuuditella pientä uneen. Siinä oli ranteet hellänä.

Nyt tuo nukahtamisen jälkeen aina niin hyväuninen ja poikkeuksetta aurinkoisena heräävä pellavapää nukkuu äidin ja isin sängyssä päiväunia. Tiedän tarkalleen millainen luonne, millainen tukka (siitä voisi kirjoittaa oman jutun), millainen nenänpää, millaiset varpaat ja miten hassut jutut sillä tyypillä on.  Tunnistan itkun, puheen, naurun ja pienet älähdykset jo kaukaa. Enää ei ole mysteeri kuka siinä nukkuu, niinkuin viikkoa vajaa kaksi vuotta sitten kun pinnasänky hankittiin.

—

Edit: kun painoin julkaisunappia, kuului yläkerran portin takaa ”isiii!” ja siellä seisoi pieni pirpana kolme pupua kainalossa. 🙂 Ite(!) piti taas saada kävellä portaat alas, eikä äiti enää saa pitää edes kädestä. Eikä tyyppi ole vielä läheskään kaksivuotias.