Siellä se seisoo huoneen nurkassa, siistissä seinää vasten nojaavassa läjässä ja odottaa arkistointipaikkaa vintiltä. On tullut aika sanoa hyvästit pinnasängylle. Ei siellä ole viime aikoina kukaan öisin suostunut ”kukkumaankaan”. Tänään saapuu uusi (käytetty) valkoinen sänky ja ensi yöksi sinne taidetaan pedata peti pikkupupulle, keskipupulle ja isolle pupulle. Olisi äidin hartioiden kannalta kiva jos ipanan saisi siirrettyä takaisin omaan huoneeseen nukkumaan.
En ole tohtinut väkisin, enkä ole enää iltamyöhällä jaksanut nukkuvaa lasta pinnikseen nostaa. Pinnasängyn laidan yli kun yrittää kymmenen kilon spagettia punnertaa, käy monesti niin että se havahtuu.
Kun irrottelin pinniksestä ruuveja, kävi mielessäni pieni haikeus. Mietin että koskakohan tämä kootaan uudelleen seuraavalle asukkaalle. Jotenkin noihin esineisiin ja huonekaluihin ankkuroi aika paljon tunteita, vaikka tässäkin tapauksessa on kyse huutonetistä viidellätoista eurolla huudetusta kapistuksesta. Muistan niin elävästi kun se tuli taloon. Sitten se kasattiin ja pedattiin. Siellä se odotti pienen huoneen nurkassa nukkujaa, jonka luonteesta ja ulkonäöstä minulla ei vielä ollut isompaa havaintoa.
Pinnasängyn reunaan ripustettiin soiva mobile, joka oli lahja isiltä. Se oli aluksi vähän pelottava. Myöhemmin soittorasiaa uudelleen ja uudelleen vääntämällä saattoi siivota montakin sotkua ja puuhata omia juttuja. Pinnoihin nojaamalla tyttö nousi seisomaan jo melko varhain ja on siitä touhusta videokin, kun piti kiivetä ja kiivetä pystyyn ja aina vaan pyllähti nurin patjalle.
Joskus ihan viime aikoina, päiväunien nukkuja yllätti äidin. Yhtäkkiä yläkerrasta alkoi vaan kuulua höpinää ja kun menin katsomaan, sängyssä oli leikki menossa. Pupun ja nallen (”jajje”) kanssa tietysti. Nukuttaminen pinnasänkyyn on ollut kyllä välillä tosi hankalaa. Tyttö kun ei halunnut heti jäädä itsekseen sänkyyn vaan pinnojen välistä piti yrittää silitellä ja tuuditella pientä uneen. Siinä oli ranteet hellänä.
Nyt tuo nukahtamisen jälkeen aina niin hyväuninen ja poikkeuksetta aurinkoisena heräävä pellavapää nukkuu äidin ja isin sängyssä päiväunia. Tiedän tarkalleen millainen luonne, millainen tukka (siitä voisi kirjoittaa oman jutun), millainen nenänpää, millaiset varpaat ja miten hassut jutut sillä tyypillä on. Tunnistan itkun, puheen, naurun ja pienet älähdykset jo kaukaa. Enää ei ole mysteeri kuka siinä nukkuu, niinkuin viikkoa vajaa kaksi vuotta sitten kun pinnasänky hankittiin.
—
Edit: kun painoin julkaisunappia, kuului yläkerran portin takaa ”isiii!” ja siellä seisoi pieni pirpana kolme pupua kainalossa. 🙂 Ite(!) piti taas saada kävellä portaat alas, eikä äiti enää saa pitää edes kädestä. Eikä tyyppi ole vielä läheskään kaksivuotias.
Toisenkin toukan odotus 