Ikimuistoinen ykkönen

Tänään on vietetty tyttölapsemme 1-vuotispäivää ja se on sisältänyt tunteita laidasta laitaan. Aamu alkoi ihanasti aikaisella herätyksellä, kun tyttö tuli kikattamaan korvan juureen. Oli jo isin kanssa noussut ja siirtynyt kuivaan vaippaan sekä aamiaispöytään ja siitä pois. Kikattelun jälkeen noustiin kurkkaamaan, mitä lahjakassissa mahtoi olla. Isiltä ja äitiltä saatu pulkka sai kaverikseen lumilapion ja laatikollisen duploja. Se oli riemukas kohtaaminen. Aamu menikin letkeästi legopusseja tyhjennellessä ja helinäkeijuilmapalloja heitellessä.

Kymmenen aikaan lähdettiin kävelemään kohti neuvolaa. Tiesin että tulisi vähän kurja reissu, kun olin kotona jo googlannut että kaksi piikkiä oli tulossa. Neuvola oli ihanan pieni ja kodikas. Lempeänoloinen Elina tuli vähän etuajassa kurkkaamaan ovesta ja  otti meidät vastaan. Hänkin oli juuri muuttanut Espooseen ja jättänyt kaiken taakseen Keski-Suomessa. Tyttö tirautti pissat lattialle ja hyppäsi puntariin; 9.37 kiloa tarkalleen. Miinuskäyrällä edelleen, mutta ei onneksi mikään laiheliini. Pituutta oli tullut 76,5 senttiä ja nyt ovatkin jo kasikymppiset vaatteet – etenkin housut palvelleet jo jonkin aikaa. Ohjeiksi öljyn lisääminen ruokaan ja painokontrolli maaliskuulle. No tuo painokontrolli ei kylläkään liity käyriin, vaan siihen että meidän on pikkuhiljaa tarkoitus aloittaa kotimaisten viljojen kokeilu ja kasvua pitää seurata tarkkaan. Jos tulee viitteitä väsymisestä ja kasvun hidastumisesta, täytyy palata gluteenittomaan ruokavalioon.

Terveydenhoitajan huoneessa oli aika kivoja tarroja ja leluja. Mutta sitten oli ne piikit. Tai se kauhu kun niitä laittaessa äiti puristaa niin kovaa, ettei voi ollenkaan liikkua. Ja niitä tuli kolme! Tuntui taas äidin sydänalassa, kun toinen itki niin lohduttomana pettymystään tuohon aluksi ihan kivalta vaikuttaneeseen tätiin. Ja vaikka täti yrittikin sanoa ettei kanneta kaunaa, näin tytön silmistä että tätä ei ainakaan tietentahtoen unohdettaisi ihan heti. Oli lisäksi jo melkein lounasaika, joten nälkä varmaan pahensi olotilaa. Onneksi äiti oli varannut mukaan maitoa ja se tainnuttikin pienen taistelijan kotimatkalla uneen.

Laitoin vaunut pihalle aidan viereen ja hain sisältä vähän lisää peittoa. Tyttö posotteli unta kaksi tuntia ja heräsi parhaaseen mahdolliseen aikaan papan saapuessa. Äiti oli sillä välillä sotkenut keittiössä oikein kunnolla. Muun muassa rikkonut (ja koonnut riekaleista) yhden dajm-suklaa-puolukka-mascarpone -täytekakun ja koonnut vinoon yhden valkosuklaa-lime curd -kakun. Ne rikkoivat saletisti kakkujen rumuusennätyksiä. Tosin myöhemmin tarkasteltuina maistuivat ihan hyviltä.

Vieraita alkoi pikkuhiljaa tulla lisää ja seuraavaksi tulivat isi (töistä postin kautta ajoissa!!) ja mummi ja vaari. Vaikka olikin ihanaa leikkiä vieraiden kanssa, alkoi sankaria ihan armottomasti nukuttaa siinä neljän pintaan. Isi vei tytön unille ja päästiin syömään rauhassa suolaista piirakkaa. Ovikello soi ja paikalle saapui serkku perheineen. Alakerrasta kaikunut kiljahtelu herätti sankarin, joka istui tiukasti äidin sylissä, tutti suussa, katsomassa että olivatko nämä tosiaan hänelle jotain sukua ja miettimässä miksi ne istuivat täällä hänen ilmapallojensa seassa. Saatiin lisää ihania lahjoja.

Yhtäkkiä alkoi kakan teko, tuli se kakkailme, joka on varmaan kaikilla lapsilla ihan omanlaisensa. Ja se sattui. Itku oli ihan lohdutonta, kun vatsaa vaan väänsi ja käänsi. Yritin vaihtaa vaipan nopeasti, mutta se tuntui ihan ikuisuudelta. Olin jo unilta haettaessa tuntenut että tyttö on ihan lämmin ja nyt sitten tuli vatsavaivatkin. No, ei auttanut kun vuorovedoin hyssytellä ja yrittää löytää sankarille mukavaa asentoa. Onneksi mummin syli rauhoitti ja saatiin kipu hetkittäin kokonaan kaikkoamaan. Kakkuakin ehdittiin maistamaan, eikä se ilmeisesti kummoista ollut. Kynttilän puhaltaminen meni vähän äidin piikkiin, mutta onneksi saatiin kivoja kuvia muistoksi tuosta vähän pöllähtäneestä sankarista.  Luumusosetta onneksi saatiin jonkun verran menemään kakun ohella ja nyt äidillä on kädet kyynärpäitä myöten ristissä että se tekisi taikojaan yön aikana.

Vieraat lähtivät jonkin aikaa istuttuaan ja tyttö laitettiin kodinhoitolavuaariin kylpemään, jos vaikka lämmin vesi parantaisi. Kylpy oli nautinto ja siellä oli hauskaakin. Se lämmitti äidin mieltä. Kylvyn jälkeen harmi palasi ajoittain, mutta lopulta synttärit klousattiin koko perheen nukutuksella. Siitä on nyt jo ihan kivast aikaa, onneksi uni voitti. Laitettiin panadolia koneeseen, jotta nukkuminen hoitaisi pienen karhunpoikasen kuntoon. Häntä hellikäämme. Ja niin edelleen.

On aika ottaa viinilasillinen tai pari tämän vuoden kunniaksi ja lukaista läpi vaikka isin synnytysmuistelot. Tähän aikaan vuosi sitten olin vielä leikkaussalissa, kohta jo pääsemässä ikiomieni luokse. Nytkin on tuota tyttöä vähän ikävä, vaikka nukkuukin noin kolme ja puoli metriä minusta, suoraan ylöspäin.

Puoli elämää, eikun vuotta

Eilen vietettiin tytön puolivuotispäivää samppanjapiknikillä. Tietysti siksi samppanjalla, prosciuttolla ja mansikoilla höystettynä, että oli myös meidän kolmas hääpäivä. Piknikin jälkeen suunnattiin mummolaan, jonne tyllerö jäi iltahoitoon ja unille. Menimme isukin kanssa perässä, syötyämme Gaijinin nimikkomaistelumenun. Slurpsista. Kyllä saivat vasikanposket, possunkylki, ribsit ja vihersimpukat minut ystävikseen. Nyt on palattu vierastuvalta kotiin tavallisten patojen äärelle (laitoin suppilovahverot likoamaan, jos pastan vääntäisi).

No, jotta Toukan odotus ja äitiys ei olisi vallan ruoka- ja juomablogi, täytyyhän tietysti päivittää myös neuvolakuulumiset. Pituuspainosuhde on tytöllä hieno, vaikka paino hieman miinuksella laahaakin.69 senttiä ja 7,8 kiloa ovat mitat. Kirstin lomatuuraja Pirjo ihmetteli uutena kasvona taas tytön tyytyväisyyttä ja aurinkoisuutta. Äiti oli niin ylypiä.

Siinä sitten testattiin kovasti liikkumista ja todennettiin että ipana ei ole kovin aktiivinen kylkikääntyjä. Autettuna kyllä kääntyy vatsalleen, mutta muuten mieluummin jää selälleen seurustelemaan tai räpläämään leluja. Tai pyörii vatsallaan akselinsa ympäri. Eikä siellä neuvolassa saatu käännöstä aikaan houkutteluista huolimatta. Mutta kun tultiin kotiin, meni ehkä 10 minuuttia ja likka tempaisi itsensä lattialla ympäri ihan oma-alotteisesti. Pitihän sitä vähän pihdata. 😉

Neuvolassa saatiin mittojen ja ruokavaliokertausten lisäksi hyvä idea. Mennään tänään Etolaan ostamaan kernikangasta ja vaahtomuovia ja ompelen tytölle niistä jumppa-alustan. Sellainen oli neuvolahuoneen lattialla ja vaikutti ihan loistavalta jutulta vielä pitkälle taaperoikään. Lisäksi neuvolantäti bongasi että tunnistin kakan tulon ja ehdotti että aloittaisimme pottatreenit. Siihenkin tarpeeseen siis Etolasta vermeet. Kuulemma jo sitten vuoden iässä oppivat ilmottamana milloin täytyy mennä ”pikkuhuoneeseen”, jos aikaisin alottaa. Etenkin nämä rauhalliset, tasaiset ja tyytyväiset tyttölapset. Hassua!

Puoli vuotta on kestänyt toisaalta tosi kauan ja taas toisaalta mennyt hujauksessa. Vauva-aikaa on onneksi vielä jäljellä, eikä tarvitse kuumeilla ihan heti uudesta. Vaikka näinkin pari yötä sitten unta että uutta toukkaa oli jonossa. Ihanaa ihanaa on aika tää. Onnea vain kovasti äidin ihanalle hymyhipsulle, joka parhaillaan nukkuu puputyttönen kainalossaan päikkäreitä tuolla isin ja äidin sängyssä. Olet niin rakas!! (taitaa mennä aikaa ennenkun äidin ikävä eilen illalla istutun ravintolasetin osalta menee ohi).

Ainiin, täytyy vielä kirjata muistiin yksi hassu juttu. Kun lähdettiin iltamyöhällä isin kanssa keskustasta kohti mummolaa, oltaisiin me voitu taksissa jutella mistä vaan tai vaikkapa suunnitella parhaillaan vietettävää kesälomaa. Mutta ei. Katselimme – ja näytimme toisillemme – tyttösen kuvia kännykästä. 🙂

 

Viis kuukautta ja mamma koukussa

Olimme maanantaina neuvolassa ottamassa reiteen pari uutta, täysin anteeksiantamatonta, epäinhimillistä ja raakaa pistosta ja mittailemassa kasvua. Noin 67 senttiä ja 7,3 kiloa näyttivät mittarit. Paino oli siirtynyt plussalta miinuskäyrälle varmaankin pituuskasvupyrähdyksen vuoksi, mutta edelleen meillä on kovin sopusuhtainen prinsessa. Kun housuja pesee usein, ne pysyvät mukavasti päällä. Tuppaavat nimittäin olemaan aika reiluja vyötäröltä. Etenkin Tutat on ihan järkyn isoja sentteihin nähden.

Kääntymisestä saatiin vähän kotiläksyjä, mutta mikäs kiire tässä nyt on. Kun kiinnostaa enemmän muut jutut. Esim. nauraa käkättää kun äiti päryttää mahaa ja kutittaa samalla hiuksilla naamaa. Tai punnertaa itseään vatsalla käsinojaan ja siitä takaisin. Nyt on sitten rokotteista kuumetta jo toista päivää, eikä muuten helle helpota oloa. Kastoin tänään harson kulman kylmään veteen ja piirtelin sillä kuvioita lapsen kasvoille. Kyllä tyttö nautti ja sai heti paremmin untakin.

Lapsi näköjään kasvaa – siihen en varautunut

On ihan käsittämätöntä että meidän vauva on jo iso vauva. Tuolla tytöllä on jo sellaiset ison vauvan neliskanttiset piirteetkin. Seisoa tönöttää omien jalkojensa voimin sylissä ja katselee kaula pitkällä terassimme ohi kulkijoita. (Meillä on nyt ihana terde, iso aurinkovarjo, pehmoinen matto ja kaikki) On kiinnostunut siitä kun äiti syö ja kaukosäätimestä, ilmeestä näkee että ei tykkää kun äiti välillä tuijottaa konetta, eikä häntä ja vaikuttaa välillä tunnistavan sanan ”isi”. Kaikinpuoli iso ihminen. Vaikka toisaalta sitten vain niin kovin pieni. On välillä vähän vaikeaa suhtautua tuohon ipanaan. Tulee pidettyä liian isonakin vahingossa.  En oiken osannut suhtautua tähän kasvuun etukäteen. Se uneliaan pötkön sylissäroikotusvaihe oli NIIIIN lyhyt. No, lohtuna kai on että sitten minä tiedän ja osaan, kun tyttö on aikuinen ja muuttaa kotoa. Snif.

Äiti koukussa, kirjaimellisesti

Pukkaa muuten peittoa. Tai no, neliö kerrallaan. Olen nimittäin vanhalla iällä opetellut virkkaamaan. Kyllä vaan, se taito on aiemmin jäänyt hankkimatta. En virkannut koulussa mitään – ilmeisesti jollakin verukkeella tai poissaololla kuittasin sen homman. Ja usein kun esim. mummo yritti opettaa mua esmes neulomaan, meni hermot ja lensi puikot nurkkaan. Kaikkitaitomullehetinyt. No, nyt aikuisena päätin kokeilla uudelleen ja heti alkoi lyyti kirjoittaa. Mummonneliöitä on nyt valmiina varmaan jo neljättäkymmentä ja peitto alkaa häämöttää. Ei siitä hienoa tule, mutta tämän äidin eka omakätinen vauvanpeitto. Shh! Ei puhuta mitään niistä kankaista joista piti ommella raskausaikana.

Tämä kotona oleminen saa siis melkoisia piirteitä. Vähän ehkä välillä puuduttaa tämä lyhyiden päiväunien siivittämä samankaltaista kaavaa noudattava arki. Värkkäämällä saa aivot vähäksi aikaa muualle. Ja on muuten puutunut tämä nainen muutenkin. En saa sitten millään itseäni liikkeelle. Kun mies tulee kuuden aikaan kotiin ja vielä pitää kaupassakin käydä – ei siinä enää tule mitään tehtyä. Kasin-ysin aikaan alkaa lapsivapaa aika. Silloin pitäisi siivota vaatehuone, tehdä ruokaa,  poistaa ihokarvoja, kirjottaa blogia, lukea lehdet jiiänee jiiänee. Ja mitä muita tekosyitä vielä keksisin?

No, täytyy kyllä sanoa että nyt on ehkä pään sisällä vähän negaa. Imetys loppui nelisen viikkoa sitten, kun tyttö alkoi murista tissillä, eikä se enää kelvannut. No sittenhän siihen samaan syssyyn alkoivat menkat. Ja nyt ne ovat taas täällä, mutta eivät kuitenkaan. Tämä on nyt ehkä sitä hormonikierukan vaikutusta. Ovat periaatteessa, mutta eivät ole. Kupolia kiristää kaikki, eikä vähiten läskit. Ahistaa ja nahistaa. Pitää varmaan syödä siihen kipuun jotain. Tai ottaa lasi viiniä. Se onkin jo toinen tänään.

 

 

Nelikuinen murunen

Neljään kuukauteen mahtuu paljon erilaisia päiviä. Tässä vaiheessa perhe-elämää tunnen nauttivani arjesta, enkä enää stressaa kummemmin syömisiä, nukkumisia tai muitakaan juttuja. Kai se sitten on sitä kokemuksen tuomaa varmuutta, vaikka aika onkin lyhyt. Tässä vaiheessa neitokainen nukkuu noin 10-12 tuntia yössä, yleensä yhden pysähdyksen taktiikalla. Heräämisiä sattuu harvoin pari kertaa jos nälkä oikein yllättää. Neiti ei tosin kovin äänekkäästi sitä ilmaise, sillä herään aina vaan ähinään. Peitto on potkittuna pois ja tyttö kippurassa ähistelee. Itku tulee vasta kun menen keittiöön ja sytytän sinne valon. Silloin tiedetään mitä on tulossa.

Kääntyminen ei vielä kamalasti kiinnosta. Ilmakylpyily ja muu makoilu lattialla on lisääntynyt ja etenkin vatsalla oloa harjoitellaan aktiivisesti. Tyttö nojailee kyynärvarsiin voimakkaana ja välillä nostaa itseään ylemmäskin. Leluihin tarttuminen on ollut arkipäivää jo jonkin aikaa, mutta mielenkiintoisemaa on tarttua omaan käteen. Niitä voi sitten yrittää kaikessa rauhassa kiskoa irti toisistaan silmät killissä. Naurua ei vielä kuulu, mutta sen sijaan mitä moninaisempi setti kiljahduksia ja pärinöitä on hanskassa. Ja pieni virkayskäkin. Pitää seurailla onko se yskää vai nauramisen opettelua. Vielä en osaa sanoa.

Kiinteytystä kohti

Nelikuisneuvolan jälkeen korttiin kirjattiin pituutta rapiat päälle 63 senttiä ja painoa vähän alle 6,7 kiloa. Sopusuhtainen ja suloinen tyttö, hieno iho. Näin lukee kortissa. On se äidin kulta kyllä oikeasti suloinen. Aina hymyilee ja kerää kehuja tuntemattomiltakin ihmisiltä. Yhtenä päivänä Coffee Housessa tuli yksi rouva kurkkimaan vaunuihin ja sanoi siellä olevan maailman hurmaavimman vauvan. Isot silmät mainitaan aina.

Neuvolassa keskusteltiin kiinteistä, joiden aloittamisesta olin jo päätöksen tehnyt. Terkkari sanoi että vaikka usein tuntuu siltä että nelikuiselle ei ruoka riitä, on maidon proteiini paremmin täyttävää kuin vihannekset, eikä kiinteiden aloittamisella ole mitään kiirettä. Minä ajattelen niin, että mieluummin aloitetaan heti maistelemaan ja totuttelemaan kiinteisiin ja edetään pikkuhiljaa. Nyt on pari päivää irvistelty bataatin kanssa. Tai irvistäminen johtuu oikeastaan vain siitä miltä tuntuu kun ruokaa menee suuhun. Välillä tyttö hymyileekin oranssia töhnää jauhaessaan ja ymmärtää toisinaan myös nielaista. Vähän vielä tosin hakusessa tuo syöminen. Tänään vielä testataan logiikkaa bataatilla ja huomenna kokeillaan sitten luumua. Äiti pelaa varman päälle ja ottaa valikoimaan heti kovaa kakkaa ehkäisevät elintarvikkeet. Päärynääkin on jo ensi viikkoa varten kaapissa. Mutta maistellaan rauhaisasti yksi maku kerrallaan.

Korviketta meillä menee  kahdeksan-kymmenen desiä päivässä, tissiä siellä väleissä. Imettämisen hankaluus on siinä, että siihen olisi aina niin kiva nukahtaa. Yritän kuitenkin ylläpitää imetystä niin kauan kuin se on mielekästä. En ole mitenkään innoissani siitä seuraavasta vaiheesta jossa pitää alkaa treenata rintalihaksia että saisi suodatinpussit vähän ryhdikkäämmiksi.

Vapauttava tuomio

Neuvolasta saatiin vapauttava päätös: ei enää painokontrolleja. Meidän perhonen painaa jo 3780 grammaa ja on siis oikein reippaassa kasvussa. Jee! Nyt saadaan myös siirtyä lapsentahtiseen rytmiin ja on tosi mielenkiintoista nähdä miten pitkiä unia tyyppi vetelee kun saa itse päättää. On nääs äitiinsä tullut. Krooh!

Tänään varattiin lääkärintarkastuksen ajat maaliskuun alkuun. Minun osaltani jälkitarkastuksia on kaksi, koska Naistenklinikalla tehdään erikseen repeämätsekkaus. Mutta hyvä niin. Neuvolan jälkitarkastuksen yhteydessä pitäisi päättää mahdollisesta kierukasta. Sitä  pitää vielä oikein pohdiskella.

Nyt pitäisi ryhtyä kokkaamaan pastavuokaa. Ja voisin kaivaa vaunut esiin, jos vaikka käytäis Tuppuraisen kanssa vartin verran ulkona. Kun ei vielä ole ehditty ulkoilua alottaa. Loppuviikosta on luvassa kireämpiä pakkasia, eikä silloin voi lähteä pihoille riekkumaan. Tänään on satanut lunta pieninä pisteinä ja isoina kauniina hiutaleina. Istun tässä sohvalla, juon kaakaota ja ihastelen maailmaa. On mahtavaa kun elämä sujuu.