Huomenna 29 täynnä – ei onneksi lisäkiloa

Neuvolantäti oli ihan hellävarainen, mutta kyllä tämä viimeisen stretchin painonnousu oli aikamoista verrattuna aiempiin viikkoihin. Siis kilo viikossa on ollut tahti! Kilo! Siis kilo! Nyt pitää todella unohtaa B&J ja yrittää liikkua. Liikkuminen vaan ei tunnu samalta, kun pitää mennä ihan hissukseen ettei ala pistää ja painaa ja supistaa. Ryhdistäydyin heti eilen, tulin neljältä kotiin ja lähdin ulos. Piti muutenkin käydä kaupasta kanaa hakemassa ja apteekista rautavalmistetta. Hemppa oli laskenut 122:een ja ostin paketillisen Obsidania, koska se on kuulemma hyvin siedetty.

Ongelmana tuon raudan kanssa on sen ottaminen: tyhjään vatsaan ja pari tuntia pitäisi olla väliä maitotuotteiden käyttöön. Aamupalaksi eniten kaipaamani jugu ei siis kävisi, ellei rautatablettia ottaisi pari tuntia aiemmin. Päädyin siihen, että en syönyt illalla muuta kuin hedelmiä ja otin raudan sitten nukkumaan mennessä. Ei tuo tyhjän vatsan sääntö varsinaisesti siinä kyllä täyttynyt. Täytyy pohtia joku järkevä tapa. Kun minun ei tarvitse herätä keskellä yötäkään säännöllisesti, siinä olisi otollinen paikka raudan nappaamiselle.

Raivo tarjottimella, pelko puntarissa

Terkkari tutkaili Tuppuraisen asentoa vatsassa ja totesi pään möllöttävän taas alaspäin. Veikkaili että ei enää heittäisikään ihan kuperkeikkaa, mutta kyllä minä olen kaikenlaisia kääntymistarinoita kuullut. Raivotarjonta jotenkin toki rauhottaa mieltä ja valmistaa siihen että voi olla ihan mukavat mahdollisuudet normirutistukseen. Mistä tulikin mieleeni yksi mielenkiintoinen aihe, nimittäin synnytyspelko.

Minua ei pelota – tai en osaa pelätä. Arvaan että sattuu ihan hemmetisti, mutta se kuulunee asiaan. Tähän hommaan on kuitenkin tullut ihan vapaaehtoisesti lähdettyä, eikä tarvitse tuntea katkeruutta siitä että minulle tehdään tällaista kiusaa tai pahaa. Uskoisin että valmennuksista saa ihan kivasti tietoa kivunlievityksestä ja sitä täytyy vielä miettiä, mutta pitänee vaan harjoitella rentoutumista ahkerasti. Jotta osaa sitten supistusten aikana edes yrittää antaa niille tilaa.

Olimme viikonloppuna ystävien tupareissa ja siellä kerrottiin taas niitä ”ihan kamalia” synnytystarinoita. Jouduin vakuuttamaan kertojille moneen otteeseen, etteivät minua ala pelottaa toisille tapahtuneet. Sehän on vähän sama kuin jos pelkäisin jääväni auton alle koska ystävälleni käy niin. Tai jos vertaisin omia ja kaverin kuukautiskipuja toisiinsa ja alkaisin jännittää niitä vain sen perusteella että kaveri oksentaa ja makaa solmussa joka kerta.

Rojektisuunnitelma valmiina vuodelle 2011

Tein rojektisuunnitelman, nimenomaan r:llä. Olen sellainen. Vuosi 2011 on teemattu nyt terveen perheen vuodeksi. Ensisijaisesti keskiössä on terve lapsi, mutta samalla hoidetaan fyysiseen kukoistukseen tämä repsahtanut äiti, ja innostetaan pieneen skarppaukseen myös isukki. Suunnitelmaan kuuluu säännöllinen liikunta: paljon Nuuksiota, kärryttelyä ja pallojumppaa. Vauvauinti on isän toivelistalla. Toki joku muukin jumppa tai vastaava olisi mukava. Lisäksi täytyy kiinnittää huomiota ruokaan, niin että mahdollisen imetyksen jälkeen paino jatkaa laskuaan. Puolessa vuodessa pääsen normaalipainoon, jos teen pelkän ruokaremontin. Tiedän sen kokemuksesta. Ja tuostahan voisi saada aiheen uudeksi blogiksi. Hmmm.

Nyt töiden kimppuun ja sen jälkeen ulos haistelemaan lehtiä pudottelevaa tuulta.

Äitiyskortit rinnakkain

Tuli pari päivää sitten yhtäkkiä mieleen, että jossain laatikossa on sellainen ruskea muovitaskuhässäkkä, jossa on minun lastenneuvolakorttini. Kaivelin kaikki mahdolliset paikat ja löysin valokuva-arkistojen seasta tuon taskun. Sen kannessa lukee Remeda (kun googlaa, löytyy terveydenhuollon instrumenttifirma) ja sisäpinnalla Retafer-rautavalmisteen mainosteksti. Se on varsin seitkytlukulainen tyyliltään ja kakanväriltään.

Sisällä on äitiyskortti vuodelta 1977, syntymätodistukseni, Eiran sairaalan pieni ”kyltti”, ehkä sängystäni, jossa on kaikki ensivaiheen tietoni, henkilökohtainen terveyskorttini lastenneuvolasta ja ”äidin muistio”, johon on merkitty varatut neuvola-ajat. Vaikka olimme Espoolaisia, synnyin Eirassa, koska Jorvia vasta rakennettiin.

Haaleita todistusaineistoja

Tekstit alkavat haalistua, etenkin äitiyskortissa. Kuivamuste jotenkin suuttuuntuu ajan kanssa – tai liukenee. Äitini raskauden aikana korttiin on merkitty seurantamielessä oikeastaan vain äiti-indikaattoreita: viikot, hemoglobiini, proteiinit, verenpaine, paino, lisäys viikossa, turvotus (+tai-), sikiön tila raskauden lopulla, sydänäänet (+tai-), kohdunpohja (normaali +tai-), lääkemääräykset ja terkkarin kuittaus. Hän ihmettelikin ultrakuvia ja sanoi että ei sillon ennen mitään sellaista saanut kokea. Tulee mieleen että millaistahan se olisi jos ei olisi kertaakaan nähnyt toukkaa.

Hemoglobiini näyttää olevan perinnöllisesti korkealla, äidilläni vain kaksi kertaa merkattu alle 130 ja vielä viikolla 34 se on ollut 128. Verenpaine on ollut lähes kokoajan sama – tai laiska hoitaja. Painoa hänelle on tullut 10,2 kiloa (lähtölukema on vähän pienempi kuin minulla, mutta vetoan iän tuoman viisauden painavuuteen, äitini oli 26). Turvotusta on ollut vähän, vain kesällä (olen syntynyt elokuussa). Tuo sikiön tila näyttää rohkaisevalta. Olen ollut kokoajan raivotarjonnassa. Mikä sinänsä terminä on varsin ihana. En keksisi yhtään nätimpää ilmaisua sille että lapsi killuu pää menosuuntaan.

Mielenkiintoista minusta on sekin, että äiti on käynyt äitiyspolilla 2 kertaa supistusten takia (viikolla 30 ja 36). Ja että lappuseen on kirjattu sulfa-allergia. Siitä täytyy muistaa äidiltä kysäistä. Tuolloin on ilmeisesti tutkittu myös äidin keuhkot ja sydän. Kohdassa keuhkojen röntgentutkimus on vain Raaseporin tuberkuloositoimiston leima, joka on sijainnut Lönkalla. Mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Minun syntymästänikin on paljon tietoa, mikä on kiva. Menin päivällä yli lasketusta ajasta. Synnytys kesti 8 tuntia ja 10 minuuttia. Silloin kuulemma satoi kaatamalla. Kaikki lisäkseni ulos tullut tavara oli repaleista, ja muistelen että tein myös tuhoa tullessani kulkuväylille. Olinhan ”valtava” 49 senttinen ja 3050 grammainen. Olimme laitoksella 10 vuorokautta, huhhuh. Ja äiti jätti sinne 5,5 kiloa ja minä 150 grammaa. Olen papereiden mukaan tyttö ja elossa. Minut on ”siirretty” kotiin ja todettu että ruokaa heruu riittävästi. Apgarin pisteitä olen saanut 9.

Lastenneuvolan kortista  lisää riemua

Äitiyskorttien lisäksi voin nyt vertailla lapsen kehitystä omaani helposti. Minulla on toki vauvakirja, jossa kerrotaan paljon helposta luonteestani ja siitä milloin mikäkin taito ensimmäisen kerran esiintyi. Mutta koska äiti on niin puolueellinen arvioissaan, on kiva kun on raakasti neuvolantädin taulukkoon merkkaamat todisteet.

Taulukosta näkee mm. että olen kääntynyt vatsalleni viisikuisena, noussut pystyyn kahdeksankuisena, seissyt tuetta kymmenkuisena ja kävellyt vuoden ikäisenä tuetta. On aika mahtavaa myös tietää esimerkiksi että on painanut 6 kiloa 900 grammaa tammikuun 19. päivä, vuonna 1978. Äiti on myös jaksanut kortin mukaan imettää 9 kuukautta.

Lisää ostoksia

Historian havinoinnin lisäksi olen huudellut lisää tavaraa netissä. Tulossa on vaatepuolta. Tänään ostin 28 eurolla 23 vaatetta + myyjä taisi vielä sujauttaa kassiin pari ylimääräistä. Kohta pääsen siis pyykkihommiin. Onneksi koneessa on valmiiksi ohjelmoituna vauvanvaateohjelma, voi aina surauttaa sillä. Ja nyt siivouksen kimppuun. Kämppä alkaa aiheuttaa henkisiä näppylöitä.