Kirje toukalle

Rakas toukka,

olet ollut tänään maanantaini agenda, sillä meille oli varattu ensimmäinen virallinen ultra klo 12.15. Menin hyvissä ajoin Kätilöopistolle, koska minua niin kovasti jännitti ja toisaalta koska piti viedä pissanäytteet aamupäivän aikana labraan. Istuin kättärillä ensin kahvilla ja sitten isääsi odottamassa aulassa ja katselin kun erilaiset äidinalut ja äidit marssivat äitiyspoliklinikalle. Voin kuvitella kuinka monta erilaista päiväkirjaa ja tarinaa syntyisi niistä kaikista elämistä ja elämän aluista.

Ilmoittauduin äitiyspoliklinikalle ja siellä oli vain kourallinen muita ihmisiä – yksi pariskunta selvästi myös ekaan ultraan menossa. Isäsikin vihdoin löysi tiensä odotushuoneeseen. Hetken aikaa istuimme ja odotimme ja nimeämme huusi lempeä kätilö. Aivan ihana muumimammamainen nainen. Sitten vaan lähetteet ja muut paperit ojoon, housut pois ja asiaan. Isukkirukka oli alkuun vähän orpona, kai tajutessaan että se pitkä putki tungetaan minuun.

Rauhallinen tuijottelusessio

Viimeksi kun näin sinut, olit pieni katkarapu kiinni ruskuaispussissa. Mittaa sinulla oli silloin seiskaviikolla noin 8 milliä ja sydämesi hakkasi hurjaa tahtia. Tällä kertaa olit valtavan paljon suurempi ja ihan ihmisen – suuripäisen sellaisen näköinen. Kätilö mittasi päästä peppuun -mitaksi 47 millimetriä ja arvioi että olet jalkoinesi noin kuuden ja puolen sentin mittainen – tulitikkuaskiin sopiva jos jättää kannen isoa päätä varten auki.

Hetken aikaa jouduin odottamaan (ja pidättämään hengitystä) että sydämen syke näkyisi, mutta siellähän se sitten pamppaili. Lilluttelit kohdussa kuin loma olisi juuri alkanut. Isäsi kyseli sykkeen nopeutta ja kerrankin insinööri oli lukujen kanssa ihan hakusessa. Arvaili että se olisi 90 pintaan. Kätilö nauroi ja sanoi että se lähentelee kahtasataa.

Olit selvästi unessa. Kuvausaparaatin kiertäessä sinua, päälakimittauksen jälkeen osoitit kuitenkin todellisen luonteesi ja aloit sambata. Isäsi demonstroi myöhemmin sairaalan käytävässä sitä hienoa lantion kieputusta. Kätilö kehui aktiivisia liikkeitäsi ja puhui sinusta muutenkin ihanan lempeästi. Hän sanoi toivovansa että kaikkien kohduissa näyttäisi tältä. Se lämmitti.

Hauskinta oli nähdä että sinulla oli jo selvät sormet ja varpaat. Zuumailimme hetken myös jalkapohjiasi ja ne olivat kyllä söpöt: pienet ja leveät. Saimme tutkailla sinua ihanan kiireettömästi ja vaikka liikehditkin kovasti, oli osin helppo hahmottaa muun muassa kasvonpiirteitä. Joskin ne olivat vielä vaaleita ja tummia alueita.

Selkärankasi näkyi pienenä kalanruotona kuvassa ja reisiluusi törötti voimakkaana. Saattaa olla että laitoit jo yhdessä vaiheessa peukalon suuhun, tai niin kätilö ainakin ounasteli.  Kätilö sanoi myös että tätä vauvaa selvästi äiti suojelee kovasti, koska kohtu ei ollut pyöreä vaan olin ilmeisesti supistanut sitä jotenkin. En ihan ymmärrä mitä hän tarkoitti, mutta sanoi että jos vastaavan ”supistamisen taidon” saisi muutettua tahdonalaiseksi, saisi siitä varmasti Nobelin. Kotiin saadussa kuvassa kohtu on sellainen epäsymmetrinen amerikkalaisen jalkapallon ja lehmän pään välimuoto.

Pelätty niskaturvotus

Olin jo unohtanut koko turvotusaiheen, kun kätilö huikkasi jotain sen olemattomuudesta. Minulle jäi tarkka luku epäselväksi, mutta se oli alle millin, eli täysin normaali. Koska siitä niin paljon puhutaan, ihmettelin että sitä ei kirjattu äitiyskorttiin. Kromosomihäiriöitä tai muita vikoja ei ole suljettu pois, mutta ainakaan ei kuuluta riskiryhmään tällä hetkellä.

Olit siis aivan täydellinen ja sen kunniaksi aion tänään nauttia vain kuviesi tuijottelusta ja ottaa kunniaksesi lasillisen hyvää omenamehua. Täytynee tulevien kuukausien aikana tutustuttaa sinut Zumbaamiseen, sillä selvästi olit jo omaksunut aika hyvät liikkeet. Sitä ennen toivon kuitenkin että kasvat ja kehityt turvassa ja rauhassa ja synnyt terveenä tähän maailmaan. Jos uskoisin jumalaan, rukoilisin sitä ehkä häneltä. Mutta sen sijaan pyydän sinulta, toukkasein, että taistelet seuraavat puoli vuotta kanssani voitontahtoisesti ja tulet maailmaan tammikuun alussa. Seitsemännestä päivästä tammikuuta vaihdettiin viidenteen tammikuuta, mutta päivällä ei ole väliä, kunhan tulet.

Toivomalla parasta saa varmasti aikaan parempaa, kuin jos varautuu pahimpaan.

Sinua kiitollisena odottaen,
äiti

Etuuksia ja veroja

Laskurit ovat suhisseet kun olen yrittänyt saada selkoa tämän vuoden verotuksesta. Tilanne on kannaltani siinä mielessä kinkkinen että samaan vuoteen mahtuu palkkatyötä, yrittäjäksi ryhtymisen kautta starttirahaa ja sitten marraskuun lopussa äitiyslomaa. No onneksi tämäkin kombinaatio tuntui veroneuvojan näkökulmasta ihan tutulta. Loppuvuoden veroprosentti on nolla, mikäli maltan olla maksamatta itselleni palkkaa.

Siinäpä se. Kun pitäisi kaikenlaista hankkiakin. No, ehkä täytyy vain elää muutama kuukausi kerrallaan ja tutkailla tilannetta. Toistaiseksi tämä yrittäjän kapea leipä on ollut ihan vaivaton elämäntilanne, kun mies on hyväpalkkainen. Mutta kyllä olisi kivaa ehkä seuraavien 7 kuukauden aikana vähän omaakin rahaa tienata. Ja olen luonteeltani sellainen, että minun on todella vaikeaa elää toisen rahoilla.

Äitiysraha

Äitiysrahan määräytyminen vähän huoletti minua, kun ryhdyin juuri yrittäjäksi ja vuoden työtulo on vakuutusta varten arvioitava melko pieneksi. Mutta onneksi se lasketaan edelleen edellisen verovuoden, eli minun tapauksessani vuoden 2008 verotuksen mukaan. Siinäkin mielessä onneksi, että se on tulovuosistani paras konsanaan. Sinä samaisena vuonna tein niin paljon töitä että joku olisi määrään jo kuollut, siispä on kiva päästä mahdollisesti vielä nauttimaan sen vuoden hedelmistä.

Tuo kyseinen vuosi oli stressitasoltaan valtava. Sellaista en enää halua kokea, enkä soisi muillekaan. Jotenkin nyt yrittäjänä ja varsinkin raskauden paljastuttua, on suhtautuminen rahaan ja työntekoon muuttunut radikaalisti. Ei sillä ole juuri mitään väliä.

—

Etäpäivä kotosalla kirvoitti kirjoittamaan. Ulkona paistaa aurinko ja kohta pitäisi pukea päälle, kurvata toimistolle ja asiakkaalle ja sitten golfkentälle. Toivotaan että koko päivä on näin aurinkoinen.

Kasiviikolla mielitekoja

Muutama päivä on mennyt, neuvolakäynti ja joukko erilaisia olotiloja on takana. Nyt eletään aikaa 8+3.

Visiitti neuvolaan oli oikein mukava ja vaikka sieltä nyt ei varsinaisesti mitään ihan uutta ja mullistavaa tietoa tullutkaan, niin tietoa kyllä rutkasti. Oppaita riittää. Keskusteltiin terkkarin kanssa läpi historia ja kaikki sairaudet ja kun tultiin rokkojen kohdalle, en ollutkaan ihan varma miten niitä olen sairastanut. Pohdin että soittaisin äidille ja tarkistaisin, mutta viisas neuvolantäti oli viksumpi ja sanoi että älä vielä soita. Olin kertonut hänelle että äitini ei vielä tiedä, eikä tarkoitus olekaan kertoa ennen kuin ollaan vähän turvallisemmilla vesillä. 🙂

Olotilat vaihtelevat

Neuvolaa ennen ja sen jälkeen on ollut todella erilaisia päiviä. Yhtenä päivänä oli kertakaikkiaan pakko tulla kesken työpäivän kotiin ja ottaa nokoset. No ne kestivätkin sitten ihan useamman tunnin, eikä elämä oikein illallakaan ottanut tuulta alleen. Seuraavakin päivä meni vähän puoliteholla, mutta nyt viikonloppuna on ollut taas vähän enemmän energiaa.  Todella kummallisia vaihteluita. Ja se ilma – sitä  kertyy edelleen – ihan koko ajan.

Ilmasta tulikin mieleen yksi havainto. Ensimmäinen todella selkeä, mutta täysin käsittämätön mieliteko. Vaikka olen ollut kuin ilmalaiva, tuli tällä viikolla pakottava tarve saada Jalostajan hernekeittoa. Kyllä! Olisi nyt ollut edes mansikoita ja kermavaahtoa tai suklaata tai pihvitomaattia, niin olisin ymmärtänyt. Mutta ei, hernerokkaa. No se kyllä maistui tosi hyvältä.

Muutenkin olen huomannut makumaailmani rakentuvan todella selkeiden juttujen ympärille. Mieli tekee kaikkea sellaista kotiruokaa mitä söin lapsena: kesäkeittoa ja makaronilaatikkoa – tai itseasiassa ihan vaan paistettua jauhelihaa ja makaronia sörsselinä ketsupin kera.

Mielitekojen lisäksi olen kiinnittänyt huomiota siihen, että kroppa jotenkin ohjaa syömään tosi terveellisesti ja kertaakaan ei ole tehnyt mieli mässäillä tai edes juoda viinilasia tyhjäksi. Olen nimittäin sitä mieltä että viinilasin voi aivan hyvin nostaa muiden ruokailijoiden seuraksi, kunhan siinä on vain liraus.

Kutsu ultraan kesä- ja elokuulle

Tällä viikolla tuli neuvolan jäljiltä myös kutsu ekaan viralliseen ultraan Kätilöopistolle, paria päivää ennen juhannusta. Jännää nähdä miten paljon toukka on muuttunut sitten varhaisultran. Täytynee kysellä josko mieskin jo haluaisi mukaan vai tuleeko kaveriksi vasta elokuussa.

Kohta täytyy keksiä sunnuntai-illan ratoksi jotain ohjelmaa, ettei käy niin että ahteri jumahtaa kokonaan tähän sohvaan. Siinä olen nimittäin ollut yleensä aika mestari. Ja toisaalta, viime viikkoina olen kyllä antanut itselleni helpommin luvankin levätä. Uskon että parin viikon tai kuukauden päästä alkaa tämä luomien luppailu helpottaa.

—

Toukokuun alun kuuman jakson jälkeen nyt on ollut aika sateista ja viileää, mutta äsken Keimolassa tuntui jo taas auringonsäteiden kuumuus. Pilviä on runsaasti, joten eiköhän tämä vaihtelevana jatku.

Alussa oli toukka

Tänään oli pakko pystyttää uusi blogi. Ensin lueskelin monen muun odotusblogeja ja ajattelin etten tekisi omaa, mutta sitten mieleeni jäi jylläämään ajatus päiväkirjasta. Olisihan se mahtavaa jos minun äitini olisi pitänyt minun odotuksestani päiväkirjaa ja voisin sitä nyt lueskella.

Toukan taustat

Sain tietää odottavani toukkaa ehkä noin 3 viikkoa sitten, vähän vapun jälkeen, kun niitä kuukausittaisia pettymyksen aiheuttajia ei yhtäkkiä kuulunutkaan. Ensimmäisessä testissä viivat olivat haaleita, toisessa semihaaleita ja kolmannesta tajusin etteivät ne olleetkaan haaleita. Hassuuksissani kaivoin testiliuskat vielä pariin otteeseen roskiksesta tuijotellakseni niitä.

Uskottava se oli. Sitten vaan nettiin etsimään sopivaa laskuria. Silloin oli siis viikkoja vain jokunen, nyt mennään kohdassa 7+2. On se kummaa kuinka elämä muuttuu yhtäkkiä kuukausista viikoiksi + päiviksi.

Meidän perheessä on ollut pari vuotta sellainen tila, että ”tulkoot kun tulee” ja jos totta puhutaan, ei yrittäminen ole ollut ihan valtavan aktiivista. Ennemminkin on keskitytty kodin ulkopuoliseen yrittämiseen – työn merkeissä. Välillä olen potenut siitä syyllisyyttäkin, koska onhan tätä toisaalta jo pitkään haluttu. Miehen reaktio oli mainio, ensin hiljaisuus ja sitten päivittäin isommaksi kasvava ilo ja innostus. ”Vieläkö se toukka on siellä?”

Salaisuuden pitämisen vaikeus

Tässä on ollut kyllä sellainen vaikea juttu, että vaikka raskaus on kovin alussa, on tullut jo monta vaikeaa tilannetta eteen. Ensimmäinen tuli helatorstain aattona. Ystäväpariskunnan kanssa oli sovittu illanvietosta ja yleensä siihen kuuluu muutama lasillinen viiniä – tai vähän enemmänkin. Yritin käyttää ”ei nyt oikein maistu” -korttia kuohuviinin kohdalla ja miespuoliselle se menikin oikein hyvin läpi. Mutta ruokapöydässä viinilasini pinnan vajuessa melko hitaasti sain esimmäiset merkitsevät katseet ystävältäni. Miesten sitten kadottua saunaan tuli vastaan kysymys jota olin pelännyt ja toisaalta jonka tiesin tulevan. En voinut valehdella. 1 ulkopuolinen tiesi nyt asiasta.

Seuraavalla viikolla oli edessä tämän saman ystävän polttarit ja suunnittelin huolella ostavani siideripulloja jotka täytän etukäteen limulla, ynnä muuta yhtä järkevää. Onneksi olin jo aiemmin ilmoittautunut päivän ajaksi vapaaehtoiseksi kuskiksi. No, lopulta istuessamme suunnittelemassa päivää, tultiinkin viinihankintojen äärelle ja tiukat kartoitukset siitä kuka mitäkin juo ja kuinka paljon minä joisin yhteisistä viineistä johtivat tilanteeseen: 1+2 ulkopulista tietää asiasta. Jotenkin hassua että alkoholi on niin vahvasti osa elämää, että se paljastaa kaiken. Vaikka en ole mikään ryyppääjä ja rällääjä.

Parhaalle ystävälleni olin ajatellutkin kertoa. Luonteva tilanne tuli eteen kun hän ehdotti yhteistä mökkiviikonloppua alkukesään. Tilanne on siis 2+2. Kaksi minulle läheistä ihmistä ja kaksi tuttua. Onneksi nyt on yksi äiti jonka kanssa voi jutella tuntemuksista.

Ilmaa ja varmistuksia

Niinkuin lähes kaikki tänä päivänä, olen selaillut tosi paljon blogeja ja keskusteluja raskauden oireista. Olen siinä mielessä onnellinen vielä toistaiseksi, että pahaa oloa ei ole ollut. Sen sijaan ilmapallona saa olla ihan koko ajan. Maha on kuin vappupallo ja se aiheuttaa myös pelkoja siitä että pallon perusteella herää kysymyksiä.

Näistä ilmavaivoista kerroin myös gynelle, jonka luona halusin välttämättä käydä varhaisultrassa. Oli vain pakko tarkistaa että toukka on oikeassa paikassa. Ja siellähän se oli, sydän hurjaa tahtia sykkien. Aikamoista. Raskauden kesto vahvistui myös samaksi mitä olin itse laskeskellut ja äitiyskorttiin merkittiin deadlineksi 7.1.2011.

Aika

Yksi tämän olotilan kirouksista on aika. Ensimmäisen kolmanneksen aikana olisi hyvä periaatteessa pitää asia salassa ja kuitenkin siihen liittyy ihan valtava määrä epävarmuutta. Jatkuuko kaikki ongelmitta? Onko meille oikeasti tulossa tammikuussa vauva? Jotenkin toivoisi että viikot vain hyppäisivät ohitse sinne ns. turvallisille vesille. Mutta ei, niitä lasketaan piinallisen hitaasti päivän tarkkuudella. Mihin katosi se ”aika menee niin nopeasti” -syndrooma.

Tällaiselle yli kolmekymppiselle, lasten kanssa paljon touhunneelle moni asia on jo aika tuttua. Ajatella jos olisinkin vasta parikymppinen. Pissaisin varmaan joka päivä jännityksestä housuihini.

Töissä pitäisi keskittyä suunnittelemaan puolen ja kokonaisen vuoden mittaisia projekteja. Tuntuu jotenkin valheelliselta piirtää itseään niin pitkälle kartalle. Noh, toisaalta tämä toukkailu on kaikkia töitä tärkeämpää ja on ihan sama mitä muille tapahtuu kun on aika jäädä pois töistä, kaiken mennessä hyvin siis joulukuun alkupuolella.

Ehkä saan tämän blogin avulla ajan kulumaan nopeammin. Tai sitten aivan toisin päin. Ensi viikolla on neuvola, eli ”hammaslääkäri” ja siitä pitäisi sitten sinnitellä kesäkuun loppuun ennen kuin uskaltaa kertoa uutisia. Omalle äidille ehkä pitää jo 10. viikolla antaa pieni 60-vuotislahja – tai ainakin etäinen lupaus myöhästyneestä lahjasta.

—

Toukokuu on ollut ennätyksellisen helteinen ja tänään taivas räjähti vihdoin pitkän jyrinän jäljiltä.  Sataa kaatamalla, toivotaan että se tuo onnea.