Trimesterin raja häämöttää

Aloin tässä päivänä eräänä ihmetellä että mites nämä kolmannekset nyt sitten meneekään, ja vaikka kuinka ihmettelin, en oikein saanut siitä selkoa. Yritin ottaa keskusteluun mukaan miehen, mutta hän vain sekoitti päätäni. Huomenna minulla tulee täyteen ne maagiset 12 viikkoa, joka on siis 4 viikon kuukausimatematiikalla 3 kuukautta. Ja joka on siis kaikkien perusopuksien mukaan ensimmäinen kolmannes, tai ainakin se ”suuririskisin osa”.

Koska laskettu aika asetetaan niin, että viimeisten kuukautisten alkamispäivään lisätään 40 viikkoa (9kk ja 7 pv), tuon jako kolmanneksiin tarkoittaisi 13,3 viikkoa per kolmannes.

Lääketieteen tohtorismies Aydin Tekay sanoo että ensimmäinen kolmannes on ohi rv 14 jälkeen, ja kolmas kolmannes alkaa rv 28 jälkeen. Tuolla matematiikalla se meneekin kai sitten oikein. Kuitenkin puhutaan ensimmäisen kolmanneksen tarkoittavan raskautta vain viikkoihin 12 saakka, mutta tällöinhän kolmesta kolmanneksesta tulisi yhteensä 36 viikkoa. Täh!?

Sama se, löydän ne, terve vaan me ootetaan

Vaikkei tällä kaikella sinänsä ole väliä ja erilaisia etappeja tulee liimailtua kalenteriin tämän tästä, on varmaan moni asian kanssa ihmeissään. Pitäisikö tietää? Onko ihan idiootti kun ei ymmärrä? Minä en aiokaan ymmärtää. On ollut jo tarpeeksi hölmöläisten hommaa että elämä on yhtäkkiä muuttunut viikoiksi ja päiviksi. Ja sitäpaitsi minusta tuntuu että aika monelle suuria etappeja raskaudessa ovat eka neuvola, eka ultra, 12 viikkoa, mahan ilmestyminen näkyviin, sydänäänet, potkujen tuntuminen ja muut vastaavat. Ja onhan sekin tietysti yksi saavutus, että oppii  todella hyviä tekniikoita esim. salapiereskelyyn. Siitä voi olla joskus hyötyä!

Toivottavasti kaikki vastaavassa tilanteessa olevat – ja yllätyksekseni hurjan monet lukijat (kiitos siitä) – eivät myöskään stressaa numeroista. Minä en ole koskaan ollut niissä valtavan hyvä ja toivonkin että toukka perii isänsä matikanlahjat. Ja kärsivällisyyden. Ja pitkäpinnaisuuden. Ja tarkkuuden. Ja huomioimisen taidon. Ja hellyydenosoitustaidot. Ja herkkyyden. Ja ja ja.

Yksi Facebook-ystäväni oli laittanut statukseensa tämän seuraavan. Minä en niin välitä noista ”jos olet sitäjatätä niin kopioi statukseesi sitäjatätä” -kiertostatuksista, mutta tänne sen saattaa hyvinkin livauttaa illan matikkalorun lopetukseksi.

”Jos sinulla on mies, joka saa sinut nauramaan, jota voit kutsua parhaaksi ystäväksesi, jonka kanssa haluat vanheta, jonka tiedät aina olevan paikalla nostamassa sinua kun olet allapäin, on maailmasi ja josta olet kiitollinen joka yö ja päivä, kopioi ja liitä tämä [toimitus korjaa] blogiisi.”

Kirje toukalle

Rakas toukka,

olet ollut tänään maanantaini agenda, sillä meille oli varattu ensimmäinen virallinen ultra klo 12.15. Menin hyvissä ajoin Kätilöopistolle, koska minua niin kovasti jännitti ja toisaalta koska piti viedä pissanäytteet aamupäivän aikana labraan. Istuin kättärillä ensin kahvilla ja sitten isääsi odottamassa aulassa ja katselin kun erilaiset äidinalut ja äidit marssivat äitiyspoliklinikalle. Voin kuvitella kuinka monta erilaista päiväkirjaa ja tarinaa syntyisi niistä kaikista elämistä ja elämän aluista.

Ilmoittauduin äitiyspoliklinikalle ja siellä oli vain kourallinen muita ihmisiä – yksi pariskunta selvästi myös ekaan ultraan menossa. Isäsikin vihdoin löysi tiensä odotushuoneeseen. Hetken aikaa istuimme ja odotimme ja nimeämme huusi lempeä kätilö. Aivan ihana muumimammamainen nainen. Sitten vaan lähetteet ja muut paperit ojoon, housut pois ja asiaan. Isukkirukka oli alkuun vähän orpona, kai tajutessaan että se pitkä putki tungetaan minuun.

Rauhallinen tuijottelusessio

Viimeksi kun näin sinut, olit pieni katkarapu kiinni ruskuaispussissa. Mittaa sinulla oli silloin seiskaviikolla noin 8 milliä ja sydämesi hakkasi hurjaa tahtia. Tällä kertaa olit valtavan paljon suurempi ja ihan ihmisen – suuripäisen sellaisen näköinen. Kätilö mittasi päästä peppuun -mitaksi 47 millimetriä ja arvioi että olet jalkoinesi noin kuuden ja puolen sentin mittainen – tulitikkuaskiin sopiva jos jättää kannen isoa päätä varten auki.

Hetken aikaa jouduin odottamaan (ja pidättämään hengitystä) että sydämen syke näkyisi, mutta siellähän se sitten pamppaili. Lilluttelit kohdussa kuin loma olisi juuri alkanut. Isäsi kyseli sykkeen nopeutta ja kerrankin insinööri oli lukujen kanssa ihan hakusessa. Arvaili että se olisi 90 pintaan. Kätilö nauroi ja sanoi että se lähentelee kahtasataa.

Olit selvästi unessa. Kuvausaparaatin kiertäessä sinua, päälakimittauksen jälkeen osoitit kuitenkin todellisen luonteesi ja aloit sambata. Isäsi demonstroi myöhemmin sairaalan käytävässä sitä hienoa lantion kieputusta. Kätilö kehui aktiivisia liikkeitäsi ja puhui sinusta muutenkin ihanan lempeästi. Hän sanoi toivovansa että kaikkien kohduissa näyttäisi tältä. Se lämmitti.

Hauskinta oli nähdä että sinulla oli jo selvät sormet ja varpaat. Zuumailimme hetken myös jalkapohjiasi ja ne olivat kyllä söpöt: pienet ja leveät. Saimme tutkailla sinua ihanan kiireettömästi ja vaikka liikehditkin kovasti, oli osin helppo hahmottaa muun muassa kasvonpiirteitä. Joskin ne olivat vielä vaaleita ja tummia alueita.

Selkärankasi näkyi pienenä kalanruotona kuvassa ja reisiluusi törötti voimakkaana. Saattaa olla että laitoit jo yhdessä vaiheessa peukalon suuhun, tai niin kätilö ainakin ounasteli.  Kätilö sanoi myös että tätä vauvaa selvästi äiti suojelee kovasti, koska kohtu ei ollut pyöreä vaan olin ilmeisesti supistanut sitä jotenkin. En ihan ymmärrä mitä hän tarkoitti, mutta sanoi että jos vastaavan ”supistamisen taidon” saisi muutettua tahdonalaiseksi, saisi siitä varmasti Nobelin. Kotiin saadussa kuvassa kohtu on sellainen epäsymmetrinen amerikkalaisen jalkapallon ja lehmän pään välimuoto.

Pelätty niskaturvotus

Olin jo unohtanut koko turvotusaiheen, kun kätilö huikkasi jotain sen olemattomuudesta. Minulle jäi tarkka luku epäselväksi, mutta se oli alle millin, eli täysin normaali. Koska siitä niin paljon puhutaan, ihmettelin että sitä ei kirjattu äitiyskorttiin. Kromosomihäiriöitä tai muita vikoja ei ole suljettu pois, mutta ainakaan ei kuuluta riskiryhmään tällä hetkellä.

Olit siis aivan täydellinen ja sen kunniaksi aion tänään nauttia vain kuviesi tuijottelusta ja ottaa kunniaksesi lasillisen hyvää omenamehua. Täytynee tulevien kuukausien aikana tutustuttaa sinut Zumbaamiseen, sillä selvästi olit jo omaksunut aika hyvät liikkeet. Sitä ennen toivon kuitenkin että kasvat ja kehityt turvassa ja rauhassa ja synnyt terveenä tähän maailmaan. Jos uskoisin jumalaan, rukoilisin sitä ehkä häneltä. Mutta sen sijaan pyydän sinulta, toukkasein, että taistelet seuraavat puoli vuotta kanssani voitontahtoisesti ja tulet maailmaan tammikuun alussa. Seitsemännestä päivästä tammikuuta vaihdettiin viidenteen tammikuuta, mutta päivällä ei ole väliä, kunhan tulet.

Toivomalla parasta saa varmasti aikaan parempaa, kuin jos varautuu pahimpaan.

Sinua kiitollisena odottaen,
äiti

Linea negra tai nigra

Ihmettelen kovasti kuinka ihmiset ovat niin kovin taikauskoisia. Keskustelupalstoilla veikkaillaan vatsaan ilmestyvän tai ilmestymättömän pigmenttiviivan perusteella lapsen sukupuolta. Pöh! Sinänsä tuo viiva, jonka ilmestymisen syytä ei oikein tiedetä, on aika merkillinen juttu. Wikipedian mukaan se tulee useammin naisille, joiden pigmentti on tummempi ja sen synty liittyy hormoneihin. Sama ilmiö tapahtuu lähes kaikilla naisilla nännipihojen alueella raskauden aikana.

No minulle tietysti ilmestyy kaikki mahdolliset viivat. Yleensä tuo linea negra tulee kai reippaasti toisella kolmanneksella, mutta eilen huomasin jotain piirtyneen navan alle. Viiva on hento mutta ei häviä housupainauman tapaan sittenkään pois. Toivottavasti se ei tummu ihan valtavasti. Nyt ollaan 11. raskausviikon lopuilla ja 12. eli se viimeinen isoriskinen viikko alkaisi huomenna.

Viiva tai ei – kertominen helpottaa

Onneksi viivaa ei sentään tule otsaan. Siinähän sitten ”pitäisit asian omana tietonasi”. Mistä tulikin mieleeni että yksi suurimmista helpotuksista on takana. Kerroin kumppanilleni, jonka yrityksen kanssa teen yhteistyötä – tai jonka logon alla toimin – että en nyt oikein voi myydä itseäni puolen vuoden projekteihin. Kerroin myös että kyseessä oli ihana yllätys, jota ei ollut tarkoitettu ajoittumaan yrittäjäksi ryhtymisen kanssa samalle viivalle. Jännitin vähän hänen reaktiotaan, vaikka olin toisaalta aika varma että hän ottaa asian hyvin vastaan. Murehdin turhaan: hän vain onnitteli, rutisti ja kysyi kuinka voisi olla tukenani. Tottahan tämä tietää muutoksia, mutta yhteisten suunnitelmien toteutuksella ei ole kiire ja jatkamme töihin palatessani siitä mihin jäämme. Helpotus!

Tytön, pojan vai lapsen huone

Kävin tänään myös pyörähtämässä Kodin ykkösessä, koska tajusin että periaatteessa kohta on hyvä syy alkaa suunnitella työhuoneeseen uutta sisustusta. Jos ryhtyisin itsekin taikauskoiseksi, voisin päätellä jotain siitä millaisia tekstiilejä ja tavaroita siellä katselin. Ensinnäkin lapsille suunnattujen kankaiden kuosit ovat ainakin niissä valikoimissa varsin tylsiä ja perinteisiä. Minua kiinnostivat lähinnä vaalean vihreät ja sinisävyiset kuosit ja keksin aika hauskan idean pienen huoneen sisustamiseen palloaiheella. Täytyy katsoa mihin suunnitelma vielä lopulta ajautuu. Jos huoneesta tehdään sinervä, onko se sitten muka käypä vain pojalle? Ei minusta.

Täytyy myös tutkailla nettihuutokauppoja, sillä tässä taloudellisessa tilanteessa ei voi valtavasti shoppailla. Onneksi itse tekeminen on kivaa ja terapeuttista. Kun joku vain ensin siivoaisi vaatehuoneen, ompelisi kaikki lyhentämättömät housut, vaihtaisi makuuhuoneen verhot, viimeistelisi olohuoneen seinän ja ja ja.

Ainiin, ja ajatella: greipin kokoisessa arkussa kasvaa jo ihan ihmisen näköinen aarre.

12. viikon näkymä