Bono, Nelli Nuudelipää ja mummomuistelot

Vein isukin ihmettelemään U2:sta stadikalle ja tulin kotiin viettämään rauhallista lauantai-iltaa. Jostain syystä minua ei kovin helpolla saa noihin konsertteihin, ei ainakaan kentälle tai muille seisomapaikoille, eikä ainakaan rahalla. Olen varmaan vähän tylsä, mutta en ole katunut. Bonoa kyllä arvostan ihmisenä, mutta musa ei ole sitä minulle ominta. Monen tunnin seisominen tuntuu muutenkin aika huonolta idealta, kun se alkaa helposti jäytää alaselkää ja kantapäitä. Mitä en ymmärrä. Miksiköhän kantapäät aina reagoivat seisomiseen?

Ymmärrän kyllä toisaalta sen, miten ihmiset menevät nauttimaan musan lisäksi siitä älyttömän tiiviistä fiiliksestä joka syntyy väkijoukosta, mutta olen vähän liian mukavuudenhaluinen panostaakseni siihen. Mieluummin näpertelen jotain kivaa rauhassa kotona. Mistä tulikin mieleeni että kaivoin esiin kirjan jonka saimme häälahjaksi vanhalta työtiimiltäni. Kirjan nimi on Joka sään puuhakirja (WSOY) ja se on täynnä kaikenlaista kivaa käsillä tekemistä. Ajattelin mielessäni että voisikohan sitä jo puolivuotiaan kanssa ruveta muovaamaan suolataikinasta erilaisia hahmoja! 🙂

Potkujen seurantaa ja hierontaa

Olen seurannut puuhakirjahaaveilun lomassa aktiivisesti Tuppuraisen liikehdintää. Se on aika tasaista ja joinain päivinä hän tuntuu rauhallisemmalta kuin toisina. Olen havaitsevinani että niinä päivinä jolloin minä nukun pidempään tai olen laiskempana, hänkin lekottelee. Pitää aina välillä ihan koittaa ”herätellä”. Siihen makea, esimerkiksi mehu toimii aika hyvin.

En ole vielä malttanut tuijotella josko erottaisin näkyvätkö potkut ulkopuolelta, mutta välillä ne ovat niin tymäköitä, että varmasti tunnun lisäksi myös näkyisivät. Pitäisi maata niskan lihaksille ikävässä asennossa vatsaa tuijottaen, tai pistää isäntä vahtimaan kumpua. Niska onkin ollut viime viikkoina aika jäykkänä, mutta kävin tällä viikolla hierojalla ja se helpotti. En pystyisi enää makaamaan vatsallani hierontapöydällä, mutta hieroja asetteli minut semi-istumaan siten että hartiat saatiin lepoasentoon. Se oli kyllä kivaa ja rentouttavaa pitkästä aikaa.

Raskaus muisteluttaa – tai muistelututututtaa

Olen huomannut että minusta on tullut muistelija. Kelailen kovasti kaikenlaisia lapsuuden juttuja. Olimme viime viikonlopun Pietarsaaressa serkkujeni luona – katsomassa sitä ihanaa uutta kummityttöäni. Tein heillä ruokaa jotta saivat edes yhtenä päivänä keskittyä olemiseen, kun talossa on myös yksi isompi ja vauhdikkaampi tirriäinen. Meillä on serkkuni kanssa ikäeroa päivälleen puoli vuotta ja hän oli iloissaan kun sanoin että nyt tulee melkein saman ”virallisen” kaavan mukaan ikäeroa Nelli-tytölle ja Tuppuraiselle. On muuten serkun tytön nimi isosiskon valitsema – yllättäen Nelli Nuudelipään mukaan. Isänikin oli matkassa mukana ja nautti silminnähden siskonsa ja muiden seurasta. Sinne on aina niin kiva mennä, kun siellä nauretaan paljon yhdessä. Vaikka tätini mies sairastaa Parkinsonin tautia ja nuorilla serkuillani on välillä haasteellista mm. työmarkkinoilla, osaavat he suhtautua elämään ihanasti huumorilla. Ihanan tarttuvaa!

Samalla reissulla vietimme aikaa siis isäni siskon luona joka on myös kummitätini. Hänen kanssaan tuli tosi monta elävää lapsuudenmuistoa mieleen ja muistin taas millainen töhvötti olin pienenä. Lauloin aina ja joka paikassa. Olin tosi ujo vieraille mutta tutuille esiinnyin jatkuvasti. Vietin paljon aikaa mummolassa, joka oli meiltä kotoa vain parin kilometrin päässä ja mummon kanssa touhuttiin kaikenlaista. Yleensä säilöttiin jotain, perattiin kasvimaata, virkattiin, neulottiin tai siivottiin. Meillä oli samanlaiset pallohuivit päässä. Mummon kanssa en varmaan kehdannut heittää virkkuukoukkua seinään jos en heti oppinut, mutta muuten yleensä niin kävi. Olin vähän kärsimätön luonne.

Jos elämä kävi ihan tylsäksi, pyöriminen ja hyöriminenkin oli ohjelmanumero. Sen aina muistaa silloin kun näkee lapsia, jotka eivät malta olla hetkeäkään paikallaan. Mutta kyllä minulla oli joskus malttiakin. Tätini muistutti mieleeni että askartelimme mummon kanssa pannunalusia sellaisista lehden muotoisista lasitetuista – ikäänkuin minikaakeleista. Liimasimme niitä johonkin pahvialustaan niin että ne muodostivat kuvion. En muista tuosta askartelusta mitään, mutta muistan kyllä sen tekemäni pannunalusen. Mummo taisi lisäksi olla vähän liian kiltti, sillä sain tädiltäni muistoksi sellaisen seinälle kiinnitettävän Arabian herkän kukka-aiheisen ruukun, jonka sisäpinnalle olin myös liimannut yhden sellaisen lehden.

Noita muisteloita omasta luonteesta on sitten kivaa joskus vertailla Tuppuraisen touhuihin. Täytyy yrittää aina kirjata niitä ylös kun jotain muistaa ja kun joku jotain kertoo. Näiden päiväkirjojen suola on että tänne saa kirjoihin ja kansiin kaikki ne ”kyllä mä sit tän muistan” -asiat ja tuntemukset unohdusta odottamaan.

Ding ding ding, puoliväli.

Nyt on puolet takana ja edessä. 21. viikko alkoi tänään ja kun muistaa sen jännityksen mikä alussa oli jatkuvasti päässä, voi vain olla superonnellinen että on tänne asti turvallisesti ja ongelmitta päässyt. Kiitollisuuden aihe siis, jos jokin.

Pikkuhiljaa alkaa laantua se viikkojen+päivien tuijottamisen tarve ja jatkuva laskeminen: sitten kun. Rehellisesti sanottuna vasta nyt voi oikeastaan nauttia siitä että on raskaana ja kävellä selkä suorana. Tätä ennen se ei oikein ole ollut mahdollista, kun on ollut pelko että voi joutua luopumaan.

Niille, jotka ovat raskautensa alussa ei oikein voi millään antaa osaa tästä varmuudesta, vaikka kovasti haluaisikin. On jotenkin kamalaa ja mahtavaa samaan aikaan miten jokainen joutuu itse kärvistelemään nuo kriittiset viikot. Ja eihän tietenkään mikään ole vielä ohi, kaikkea voi tapahtua. Mutta nyt osaan jo olla iloisen optimistinen ja miettiä oikeasti lasta. En enää tunne kasvattavani sikiötä vaan kantavani pientä lasta. Olen oppinut aika paljon itsestäni ja saanut uusia prioriteetteja.

Kahden viikon sisällä Väiskin pitäisi jo kuulla minun höpöttelyni ja pari kuukauden sisällä alkaa olla 90% selviytymismahdollisuus jos syntyy ennen aikojaan. Mutta en minä enää noita etappeja oikein osaa odottaa. Nyt täytyy jo miettiä konkreettisempia asioita: nimeä, kummeja, tavaroita ja sellaista. Tykkään konkretiasta.

Tsemppiä vaan kaikille niille lukijoille jotka ovat vasta raskauden alkutaipaleella. Kuulisin mieluusti ajatuksianne kirjoittelustani ja josko siitä on yhtään voinut peilata tai hakea voimia. Tai jos olen jollain tavalla ärsyttänyt. En julkaise kommentteja jos niin pyydetään.