Äippälodju saapui

Hihii! Tänään on ihan joulu, kun haettiin äitiyspakkaus postista. On se mainiota, miten paljon vaatteita ja tavaraa saa avustuksena, vaikka tulee kyllä vähän syyllinen olo. Olishan nuo tavarat voinu itsekin hankkia. Ajattelinkin tässä taannoin – en tosin muista tulinko kirjoittaneeksi – että tuonhan voisi vaikka halutessaan lahjottaa eteenpäin. Esim. jos saisi valita että lahjottaa äitiysavustuksen rahana jollekin minimiäitiyspäivärahaa saavalle, voisin oikeasti tehdä sen. Mutta tasapäistämisen nimissä sellaista vaihtoehtoa tuskin koskaan tulee. Mielelläni lahjoittaisin nuo tavarat myös ulkomaille, tarvitseville. Pitäisi vaan tietää tarkkaan mihin menee, esim. kummien tai jonkun muun tahon kautta.

No hurskastelu sikseen. Mukava pakettihan tuo on ja ihan hirvittävä määrä vaatetta. Vaikka en olekaan ihastunut esim. ruokalappuun, on ihan hanurista että ihmiset nurisevat äitiyspakkauksen kuoseista ja väreistä. Se, miten pakkausta voisi ehkä kehittää, olisi oman pakkauksen suunnittelu kesä- ja talvikauden vauvoille. Nuo toppikset kun ovat niin valtavan suuria tammikuussa syntyvälle toukalle. Ja se tietysti tarkoittaa että pitää ostella muutama talviverme ihan sitä pienintä kokoa. Karmaiseva kohtalo mulla, joudun ostoksille!!! 🙂

Terveisiä kestovaippailijoille

Minä en aio ainakaan heti ostaa sitä ajatusta, että pyykkikorissani lojuu kakan rippeet ja haju. Lupaan kokeilla, mutta olisi naivia ajatella että meihin uppoaisi ajatus suoraan Innostu kestovaipoista! -oppaasta. Siitä siis  illan hupipläjäys, Jääskisen perheen keissistä:  ”Vaikka kestovaippoja joutuu ehkä vaihtamaan vähän useammin päivässä, niin vaippakausi voi tällä vähäisellä panostuksella kestää jopa vuodenkin vähemmän”. Siis millä ilveellä?? Lakkaako lapsi kakkaamasta kun on niin kivat kuosit?

Hypervenkulointia

Viime yö oli sarjassaan ei niin ainutlaatuinen, mutta sitäkin keljuttavampi. Sänkyyn puolenyön aikaan, kuten aina sunnuntaina (älykkäät ihmiset rikkovat rytmin aina viikonloppuna). Hetki kirjan kanssa kahden, potkuja välillä tarkastellen ja uni alkoi jo painaa silmää. Valot pois, hyvä kylkiasento, tyyny jalkojen väliin ja sellainen nukahtamista odottava hymy naamalle. Mutta naps ja surrur, aivot heräävät täyteen virkeystasoon ja esittävät pään sisällä kovalla ja vaativalla äänellä kysymyksiä:

– Milloin teet sen kirjoitushomman, jonka muistit viime viikolla unohtaneesi?
– Pitäisikö vielä nousta laittamaan kännykkään muistutus, jonka kuitenkin ohitat lopeta-valinnalla ja unohdat asian taas?
– Onkohan ensi kesänä mahkuja yhtään lomailla jossain muualla kuin kotona?
– Missä välissä huomenna postitat vakuutuslaput ja mikäköhän sitä vakuutusmyyjääkiin vaivaa kun sille pitää viikon välein puhelimessa vähän läikyttää?
– Muistatko että olet unohtanut vahvistaa kaikille osapuolille keskiviikon tapaamisen, tai tavallaan vaan yhdelle?
– Sen saman tyypin pipo ja hanskat on muuten edelleen eteisessä.
– Paljonkohan kello on?

Kuka näitä kysymyksiä keksii keskellä yötä?

Uusi yritys, uusi kylki ja nerokkaasti valmiiksi toiselle puolelle asemoitu tyyny jalkojen väliin. Isäntä tuhisee. Kirottua että käy kateeksi. Pienen hetken olin jo vaipumassa uneen kun alkoi paleltaa. Lisää peittoa jaloille. Aivot vain jatkavat vaatimistaan. Mietimietimieti!!

Tätä jatkui sopivina sarjoina läpi tuntien, joiden valoisuusaste muuttui yhä kirkkaammaksi. Kun sitten koitti aika, jolloin kellon soittoon oli noin tunti – mahdollisesti kaksi-  alkoi erittäin syvän ja vaativan unen aikakausi. Pirinä päätti sen kivuliaasti. Päätin nousta mutta tunsin oloni huonoksi. Vähän niinkun olis lämpöä tai jotain. Pohdin olisiko edellisen päivän lapsikekkereiltä tullut joku pöpö, mutta ei se lopulta tuntunut oikealta tulkinnalta.

Nyt kello tulee kolme iltapäivällä ja olo on parempi muttei priima. Silmät vaativat sulkeutumista, mutta sormet vastustelevat ja tekevät töitä – sen minkä tällä päällä nyt pystyy. Kohta on pakko lähteä postiin ja kauppaan. Ja siellä postissa odottaisi äitiyspakkauskin, mutta en uskalla kahdeksan kilon laatikkoa itsekseni raahata. Pitää odottaa miestä kotiin että pääsen hipelöimään juttuja.

Unettomuus tuntu oudolta, koska en oikeasti stressaa mistään aivojen kysymistä asioista. Siis edes kaverin unohtuneesta lenkkipiposta. Olenkohan mä ihan terve kun olen näin ”välinpitämätön”? 🙂 Onneksi nahkani alla on vilkasta elämää, koko systeemi heilahtelee kuin vene aalloilla ja välillä pitää rauhotella ettei tyyppi tule läpi peppuineen.

24/7 viikkoja ja tunnustuksia

Heräsin alkuviikosta yöllä sellaiseen snadisti repivään kipuun vasemmalla alavatsalla. Samassa paikassa mihin alkoi kävellessä satunnaisesti pistää. Säikähdin ihan pirusti ja olen ollut sen jälkeen kuin viulunkieli. Ja tuntuu että nyt Väiski on ollut pari päivää paljon hiljaisempi, mutta epäilen enemmän omaa tulkitaani kuin mitään vikaa. Ta sitten toinen vain reagoi äidin jännitykseen. Ehkäpä pitää pirauttaa neuvolaan, jos pääni ei anna periksi.

Tuo yöllinen kipu helpotti kun käännyin pois vasemmalta kyljeltäni, joten jokin hermo taisi olla jumissa, mutta kyllä tässä alkaa helposti kaikki pienikin vinous hirvittää. Terkkari sanoi että vasta noin 25 viikon jälkeen liikkeitä kannattaisi ruveta laskeskelemaan. Mikä sitten on oikea ”raja”? Kun kaikki nämä ipanat ovat niin erilaisia. Tänä aamuna tuntui sellaisia puoliaktiivisia käännähdyksiä ja nyt odottelen että appelsiinimehu aiheuttaisi rokkenrollia. Ja minähän olen 25. viikolla – tai just sen juurilla.

Iloa tunnustuksesta

Ihana ystäväni Hups, Kuinkas sitten kävikään -blogissaan, ilahdutti minua tunnustuksella. Kiitos sinulle murunen!  Hups on yksi meistä, joiden elämä muuttui kerralla vessassa, mutta miten ihanaa siitä tulikaan. Kannattaa lueskella Igen seikkailuista tarkemmin. Tämä sama hurmaava kaveri on vasta oppinut elämän perusteet, mutta eilen jo lähetti minulle tekstarin = mahoton teknologiahirmu siis kasvatteilla. Viesti tosin oli tyhjä, joten äidin täytyy vielä vähän opettaa miten naisia lähestytään sisällöllisesti.

Tunnustukseen liittyen luulen keksiväni helposti seitsemän sekalaista faktaa itsestäni, jotka pitäisi laatia. Mutta että kenelle pistän tunnustusta eteenpäin kun kaikki seuraamani blogit ovat jo sen ansainneet? No, täytyypä punnita asiaa.

1. Olen järjestäjä. Pienestä asti olen ollut se, joka järkkää pihan lasten kesken suunnistusta, askartelukerhoa ja kaikkea muuta puuhaa. Teen sitä edelleen ystäväpiirissä ja välillä ihan harmittaa kuinka harvoin tulee järjestettyä esim. teatterikeikkaa tai muita kulttuurimenoja. Nyt vielä vähemmän, kun kaikki ajatukset ovat pyörineet pitkään nukkumisen ja Tuppuraisen välimaastossa. Mutta toisaalta minua välillä harmittaa että miksi aina minä!?!

2. Käyttäydyn välillä liian ohjaavasti miestäni kohtaan mm. keittiössä ja kotitöissä. En tee sitä tahallani, mutta joskus vain on sellainen pössis, että tämäkin sujuisi paremmin jos itse tekisin. Tämä on heikkous jonka tiedostan ja vaatii poisharjoittelua. Osaan kyllä delegoida, mutta joskus unohdan että on erilaisia tapoja tehdä sama asia. Olenko minä muka niin pirun täydellinen? Lapsen kasvatuksessa täytyy keskittyä antamaan toiselle tilaa olla juuri sellainen iskä kuin luonnostaan on.

3. Olen yrittäjä ja se on ollut unelmani jo pitkään. Tiedän että minulla on taito nähdä asioiden iso taso ja että palveluistani on hyötyä yrityksille abstraktien asioiden, kuten myynnin ja siihen liittyvän viestinnän kehittämisessä. Mutta joskus mietin että pitäisiköhän opetella joku ihan konkreettinen taito: oppia joku uusi kieli, ajaa kuorma-autokortti tai hankkia leivänleipojan pätevyys.

4. Asioiden aloittaminen on minulle vaikeaa. Nytkin pitäisi aloittaa yksi juttu, mutta kirjoitan tätä. Toisaalta sitten kun pääsen vauhtiin, saan aikaiseksi ihan älyttömän paljon.

5. Epäjärjestys aiheuttaa minusta kutinaa. Ihan oikeasti. Jos koti on epäjärjestyksessä, minua alkaa kutittaa ärtymyksestä. No okei, atooppinen ihoni reagoi pölyyn, mutta ennen kaikkea stressiin. Nyt kun kodissa on sisustuskaaos, kutisen kokoajan. Tunnetta vahvistaa se, ettei näköpiirissä ole aikaa jolloin saisin kämpän kerralla kuntoon.

6. Olen riippuvainen luonne, vähän addiktityyppiä. Kohde vain vaihtelee. Joskus se on ihmiset ja kunnon keskustelut, joskus turkkilainen jogurtti ja taas toisinaan kädet mudassa tonkiminen tai jokin todella fyysinen suoritus. Tarvitsen tunteen jonka mukaan olen antanut ja saanut paljon. Sellaiset laimeat jutut, kuten satunnaiset rauhalliset kävelylenkit tai vähän mauttomat ruuat tai sama ruokalaji joka viikko saavat minut taas kutisemaan.

7. En siedä päämäärättömyyttä tai mielikuvituksettomuutta. Minusta on todella ärsyttävää että joku on vain jossain töissä eikä tunne paloa tekemistään kohtaan. Tai että joku harrastaa jotain lajia kun ei muutakaan keksi. Tai että ruokaan laitetaan vain suolaa ja pippuria kun on aina laitettu. Tai että lapset kasvatetaan ilman intohimon istuttamista heihin. Tai että ihmiset osallistuvat julkiseen keskusteluun arvostelemalla  päätöksiä tai esim. poliitikkoja vaikka heillä ei ole omaa perusteltua mielipidettä.

Tätä kirjoittaessani pieni hippuseni on liikahtanut pari kertaa ihan aktiivisen tuntuisena. Lisää liikettä odotellessa!

—

Rikon nyt vähän seitsemän sääntöä. Olen erityisen koukussa pariin blogiin, joista on ältsisti iloa.  Vaikka ne tunnustuksia varmasti vaikka mistä saisivatkin, nostan ne omiksi suosikeikseni:

Odotuksellinen elämä on blogi jossa on mielestäni ihanasti juuri elämää ja väriä, 10 pistettä.
Salamatkustajan syntymä -blogin olen lukenut läpi ja jo kerrannutkin. Ihan kirja-aineista hyvine kirjavinkkeineen tuolta meren takaa.

Seuraan myös muita blogeja, mutta laadin niistä listaa etusivulle, jahka ehdin widgettejä ihmettelemään.