Synnytysmuisteloita

Muistelin tänään taas synnytystä ja vähän supisti. Nainen on kokonaisvaltainen olio, se täytyy kyllä todeta. Kun nyt muisteloihin käsiksi päästiin, täytyy tallennella vähän rippeitä synnärin ajoilta, tai jäävät tallentamatta.

En muista hirvittävän tarkasti sitä kun oli juuri tultu sairaalaan, mutta muistan että infotiskin takana oli kaksi naista. Nojasin supistuksen kourissa tiskiin ja kysyivät että kävelenkö vai tarvitsenko pyörätuolin. ”Kyllä mä kävelen” vastasin. Siis järjetöntä! Ajattelin heti. Miksen mä pyytänyt sitä tuolia? No ei nyt enää voi olla niin luuseri. Ja kävelin jollekin tiskille tai vastaavalle miestäni muistuttavan hahmon perässä. Mies ehkä löysi mun neuvolakortin jostain ja ne ehkä tiesi kuka mä olin. Sitten mentiinkin jo huoneeseen 206.

Ai mistä mä sen huoneen numeron muka muistan? No en tietenkään mistään. Se lukee ”Isän synnytysmuistelmissa”, jotka isi kirjoitti sairaalassa. ♥ Siinä samassa kohdassa lukee myös että ” Tuntui uskomattomalta ajatella, että muutamien tuntien päästä meillä voisi olla lapsi, kun olin varautunut siihen, että tulee pitkä yö.” Isiä jännitti, eikä se oikein tainnut hyväksyä mun tuskaani. Mutta eipä isikään siinä kohtaa aavistanut että oltaisiin jo ihan ”porteilla”.

Miltä näytän ja onhan kaikki järjestyksessä?

Jostain ihan käsittämättömästä syystä ennen synnytystä tuppasin huolehtimaan siitä, miten kamalalta saatan näyttää  tai että mitä ne kätilötkin ajattelevat kun en ole ylettynyt viikkokausiin – no –  esim. poistamaan ei-toivottua karvaa kropastani. Hah! Nyt minua naurattaa ne lattialle, sairaalasängyn viereen terveysiteineen päivineen polkemani virttyneet äitiysalushousut, jotka muistan kätilön – tai miehen – jossain vaiheessa nostaneen pöydän ”alatasolle”. Ei paljon haitannut että ne jäivät siihen. Eikä paljon kiinnostanut onko minulla ripsiväriä, saati sitten muistinko aamulla laittaa dödöä.

Muistan selvästi kun sain ensimmäisen hönkäisyn ilokaasua. Meinasin sanoa kätilölle että anna nyt saakeli jotain eetteriä tai tinneriä, tämähän on yhtä tehokasta kuin omia pierujaan hengittelisi. Mutta taisi se sittenkin tehota. Niin kovasti tarrauduin tuohon apuriin. Isi kirjoitti: ”vaimo sai heti ilokaasua ja imikin sitä niin antaumuksella, ettei huomannut välillä hengittää huoneilmaa lainkaan.” Siis huoneilmaa välillä? Olisin varmaan ärähtänyt jos minulle olisi ehdotettu taukoa ilokaasusta.

Ponnistamisen helppous ja kamaluus

Isän kertomuksesta ilmenee ihanan tarkasti kaikki kellonajat ja tunteet kaikkina hetkinä. Miten kivaa sitä onkaan lukea jälkeenpäin. Siinä mainitaan myös että aloin hiljallen ponnistella klo 17.45. Se oli sellaista helppoa supistuksen seuraamista hengityksen avulla. Tuntui vähän siltä kun olisi uloshengityksellä saattanut lasta kohti maailmaa. Tietääkseni noin puolen tunnin jälkeen oltiin tositoimissa. Muistan loppurutistuksesta sen, että tein töitä oikein olan takaa. En malttanut edes tunnustella milloin oli supistus päällä ja milloin ei, enkä tainnut malttaa ponnistusten välillä vetää kunnolla henkeäkään. Kätilön tsemppi sai minut ihan oikeasti jaksamaan, eikä sitä olisi siinä tilanteessa korvannut mikään. Kätilöllä on siis mielettömän tärkeä rooli.

Vaikein vaihe oli se, kun ei saanut ponnistaa. En tiennyt mitä tapahtuu. Jälkeenpäin sain kuulla että napanuora oli vedetty pään yli ja kätilöt olivat kääntäneet lapsen toisin päin. Valmennuksessa muuten sanottiin että lapsen ”annetaan kääntyä itsestään”, mutta ilmeisesti en olisi pystynyt odottamaan. Isän kertomuksen mukaan tästä ei mennyt enää kuin noin minuutti ja lapsi syntyi yhdellä luiskahduksella. Isi liikuttui. Kätilöt nostivat rinnalleni uteliaan näköisen ja valppaan lapsen.

Joskus uudestaan?

Sairaalassa jo pohdin, miten suhtaudun siihen että kokisin tämän uudelleen. Ja voin käsi sydämellä sanoa, että kaikesta tuskasta huolimatta synnytän joskus ilomielin uudestaan. Täytynee varautua vain nopeaan toimitukseen. Kaikki sanovat että kipu unohtuu. Ja se on uskomattoman totta. Ei sitä enää muista. Vain sellainen miniponnistuksen tunne tulee joskus synnytystä ajatellessani ja toisinaan supistusta muistuttava tunne, niinkuin tänään. Sanoinkin leikkimielisesti että voisinkin ryhtyä nykyisen työni sijaan synnyttäjäksi. Niin paljon sain kehuja kyvystäni ponnistaa.