Kakku, kakku, kakku!

Kuulin tuon iloisen äänen tänään vierestäni välipalapöydästä ja tein tyytyväisenä kahvikuppi huulilla tietokoneavusteisia askareita. Kun älysin kääntää pääni, tajusin että lapsihan tekee jugurttipurkilla hyvää kakkua. Äidin tilannetaju pelasi vähän hitaasti.

Kakku on ihan pop. Yksi ei niin kiva juttu on takka. Ja samalla kertaa opittu toinen sana: pipi. Takan luukku ja vesikello sormenpäässä ovat piirtyneet lapsen visuaaliseen muistiin, veikkaan. Tänään kun meillä (vihdoin) katsottiin Idolsia, piti tanssin lomassa välillä tarkistaa että takka pysyy omassa nurkassaan.

Ulkona vastaan tulevat mau, hauhau, kraak ja piip-piip. Kirjoista bongataan omn (omena), tuoli ja oho (lätäkkö lattialla).  Pete ja Pulmu on ehkä parasta viihdettä meidän talossa. Harmi että kirjoja on julkaistu (tietääkseni) vaan kaksi. Toisessa tuo kuuluisa lätäkkö. Sanoja on varastossa jo kaikenkaikkiaan  parinkymmenen luokkaa. Ymmärrystä pelottavan paljon.

Pala kakkua ei sensijaan sovi teemaksi tämän päivän hallintoasioille. Yritin selvitellä ihmettelemiäni työntekijän osuuksia TyEL- ja työttömyysvakuutusmaksuista Kelasta ja verottajalta. Koitin saada tolkkua palkka.fi:n palkkakuitista, joka ei ymmärrä yksityisen hoidon tukea, eikä siis tulosta kumulatiivista tietoa. Ja tahdoin – enemmän kuin mitään muuta – selvittää lomakorvausperusteita. Päädyin siihen samaan tulokseen päivän päätteeksi, mistä olin aamulla aloittanutkin: inhoan hallintoa. Onneksi asiat sentään ratkesivat ainakin melkein, joitakin pieniä yksityiskohtia lukuunottamatta, joiden hoitamiseen menee varmaan perjantain päiväunet.

Sopimusta lapsenhoitajan kanssa on päätetty jatkaa vuoden loppuun ja todennäköisesti siitä vielä kesään 2013. Sitten on uuden mietinnän paikka. Onneksi hyvä hoitaja saadaan ”pitää pitkään”. Pienistä sairasteluepisodeista huolimatta, tämä kotihoito on kyllä sujunut niin hyvin, että voin suositella sitä kenelle vaan. Tosin, näitä hallintohommia en suosittele. Jos ne voi ulkoistaa (vaikka miehelle), se korsi kannattaa vetää.

Toukan uusi päämaja

Olemme asettuneet uuteen kotiin, Espoon Laaksolahteen. Aurinko paistaa pihalle, jossa ruoho on leikkaamatta ja lehtikasat huurteessa. Täällä on tosi kaunista. Tyttö nukkuu vaunuissaan astronauttipuvussa (se äitiyspakkauksen harmaa toppis) ja lämmin höyry nousee harson takaa. Kohta se varmaan herää koska* harakat tulivat pihalle juttelemaan.

* tässä kohtaa se sitten heräsi, vastasi jokeltelullaan harakalle. Onkohan tämä nyt sitä kuuluisaa äidinvaistoa.

Uusi koti on ihana, mutta erittäin keskeneräinen. Marraskuun aikana pitäisi maalauttaa, tapetoituttaa ja vaihdatuttaa mm. keittiön tasoja. Tuttaa, sillä en aio tällä kertaa sutia itse. On ollut sen verran rankkaa jo tämä muuttohärdelli, ettei tässä enää kaipaa maalia tukkaan ja liisteria takamukseen. Lapsikin alkuun oireili kun ei pakkauksen lomassa ehditty niin paljon huomioida, eikä taaperokärrykään rassukalla enää mahtunut montaa metriä kulkemaan laatikoiden seassa.

Nyt ei enää ole huolenhäivää. Purkamis”apu” on välillä ihan totta, kun laatikoista lattialle levitellyt kamat on pakko laittaa jonnekin. Uusi olohuone-keittiö-eteinen -yhtenäistila on merkattu ja reviirillä vapaa liikkuvuus. Alakerran vessa on yhtä mielenkiintoinen kuin entisessä kodissa ja etenkin vessapaperirullaa olisi mukava vetää useita kertoja päivässä.

Ruokaileminen on kivaa, kun samalla voi katsoa moneen suuntaan ikkunasta, pöydän päässä sijaitsevalta kunniapaikalta. Nytkin varpuset ja talitiaiset piirittävät rattaita ja naapurista ilmestyi iso ruskeanmustankirjava kissa haistelemaan lapiota ja ämpäriä. Äiti ajoi sen pois, ettei pissaa hiekkalaatikkoon. Tylsä ja ahdasmielinen, kissoille allerginen äiti. Onneksi isin kanssa on sentään helppoa. Tässä oli nimittäin jo välillä sellainen jakso, että isi ei kelvannut. Tultuaan illalla töistä, oli vastassa äidin syliin karkuun juokseva hiirulainen. Viime viikko teki terää isä-tytärsuhteelle ja nyt isi on taas tuttu ja turvallinen. Täytyy toivoa että tunne säilyy, vaikka isi tulisikin välillä vähän myöhemmin toimistolta kotiin, niinkun sillä on tapana.

Äiti palaa töihin

No, kohta äitiäkin voi syyttää toimistolla notkumisesta. Uusi yritys on PRH:n leimasinta vaille perustettu ja äiti palaa töihin tammikuussa. 3 päivää viikossa olisi tarkoitus tehdä ihan uutta juttua ja kaksi päivää sitten nauttia tytön kanssa kotona olosta. Maanantait ja perjantait on kotipäiviä, niille pitää varmaan kehitellä jotain kivoja rutiineja. Muut päivät meillä on kotona hoitaja, jonka kaksi omaa lasta ja vielä yksi hoitokaveri tästä läheltä ovat seurana ipanalle. Neljä alle 3-vuotiasta tyttöä. Ei käy hoitotätiä kateeksi. Onneksi hän on ammatiltaan lastentarhanope ja tottunut isoihin ryhmiin tällaisia taaperohärveleitä. Yksityisen hoidon tuella homma on vielä kaikille ihan kannattavaa puuhaa, eikä tarvitse viedä pikkusia isoon ryhmään.

Minä en olisi vielä töihin hinkunut, mutta tuli niin hyvä tilaisuus, etten voi jättää sitä käyttämättä. Konsulttina voin lisäksi aina tehdä vain sen verran tunteja kuin on töitä ja tulla kotiin. Mutta kyllä tämä muutos jännittää ja hämmentää. Minä pärjään varmasti paljon huonommin kuin tuo likka. Se on niin sopeutuvainen ja sosiaalinen. Minäkään en ole herkimmästä päästä, mutta äitiys muuttaa ihmistä. Tuntuu aina ihan vatsanpohjassa asti kun jätän ipanan mummolaan muutamaksi tunniksi. Yökylään ei vielä ennen vuoden ikää aiota jättääkään, vaikka kaikki on aina sujunut tosi hyvin, nukutukset myös.

Kaikki ei ole mennyt ihan niinkuin leffoissa. Sain pari yötä sitten ihan kamalan vatsakipukohtauksen ja kouristelin kuumeessa yön. Kipu oli epätavallisesti ylävatsalla, enkä olisi uskonut lääkäriä, joka sitten seuraavana päivänä Jorvin päivystyksessä määräsi kipulääkettä ja duphalacia. Onneksi pikkuhiljaa helpottaa. Nyt on hoidettava tämä muuttoprojekti päätökseen. Viimeiset muuttolaatikot, joita on noin parikymmentä, pitää tyhjentää. Kaikki liinavaatteet, paperit, taloustavarat, valokuvat ja ne sellaiset ”pidetään vaan kaapissa -tavarat” on vielä järjestämättä. Pinnasänky on lapsukaisen huoneessa laatikoiden ympäröimänä ja vintille (ah!) on menossa ihan sikana kamaa.

Onneksi alakerta alkaa olla asuttavassa kunnossa, vaikka kokoajan on lattiat täynnä muovikansia, leluja ja servettejä. Niinkuin aina ennekin. Nyt ipana reppuun ja imuroimaan. Lisää kuulumisia myöhemmin.

Ainiin. Ja kymmenkunta askelta on jo enkat. Kun tytölle sanoo että kävele vaan, nousee leveä hymy naamalle.