Perjantaina jo supisteli niin, että luulin eilisen Andrea Bocellin konsertin jäävän väliin. Sitten rauhoittui. Viime kierrokseen nähden tämä loppuvaihe on ollut kyllä harmillisen kivulias, enkä ole oikein ollut kykeneväinen mihinkään. Tässä sitä istutaan nojatuolin vankina ja odotellaan että jotain tapahtuisi.
Isosiskoa selvästi vähän jännittää, sillälailla söpöllä nelivuotiaan tavalla. Isikin olisi jo valmis saattamaan tämän homman päätökseen, tosin käytännön ihmisenä toivoo sen käynnistyvän viikonlopulla.
Nyt juuri mielessä kelautuvat ne neljä vuotta sitten läpikäydyt hetket. Silloin ei ollut mitään merkkejä alkavasta synnytyksestä ja hups vaan kuudessa ja puolessa tunnissa (tai jotain) kaikki oli ohi. Toisaalta pohdin kokoajan että kuinka monta päivää vielä joudun hilaamaan itseäni hirveällä vaivalla ylös alas portaita ja toisaalta mietin että tämä on nyt se viimeinen kerta. Näitä tuntemuksia ei tule luultavimmin koskaan enää koettua. Tai se olisi ainakin suunnitelma, että kaksi piisaa.
Liitokset kipuilee, välillä näyttäytyy särky selässä ja reisissäkin, vatsaa pistelee, vauva potkii navan yläpuolella ja samalla pää kaivautuu aina vaan syvemmälle. Supistuksia tulee silloin tällöin, ei edes joka päivä. Uni on katkonaista ja kääntyminen sängyssä on rankkaa. Mutta muuten olo on erinomainen. Aivot toimii, tulee yllättäviäkin energiapuuskia, jotka sitten tyssähtävät siihen, kun ehtii unohtaa kuinka hitaasti pääsee eteenpäin. Onnellisen ristiriitaista, kamalan kipeää ja ihanaa samaan aikaan.
Siellä se pinnasänkykin odottaa jo valmiina ja tällä kertaa olen pakannut sairaalakassinkin. Tule jo ystävä pieni, sinua odottaa täällä innokkaana perhe, joka jo suunnittelee kaikenlaista neljän koplan tekemistä.
…ja sieltä se lievä supistus lähtee taas nousemaan…
Toisenkin toukan odotus 