Lapsuudenystävistä

Olen päättänyt pyhästi että täytän aktiivisesti vauvakirjaa ja dokumentoin muutenkin lapsen elämää. Kun mietin asiaa, olisi toisaalta kaikista helpointa liittää tänne blogiin kuvia ja tehdä tästä ei-anonyymi tarina ”toukasta”. En kuitenkaan tohdi. Anonyymiys antaa vieläkin ihanan suojan pulputtaa, vaikka osa lukijoista tietääkin kuka olen.

Vauvakirjan täyttäminen ja muistojen tallentaminen on varmaan aina sellainen ”olisi pitänyt -aihe”, joten turha siitä on ottaa paineita. Täytyy vaan tehdä parhaansa. Minulla itselläni on tallessa vauvakirjani, mutta kyllä siinä huomaa arjen koittaneen. Monta sivua on vielä täyttämättä, mutta ei se äitykkä niitä enää muistaisi. Yhden minulle uuden asian hän taas muisti. Minä olen lapsena käynyt laulukokeessa ja hakenut toiseen kouluun musiikkiluokalle. Pääsin. Mutten mennyt, koska silloinen paras ystäväni ei päässyt.

Kaverin vaikutukset

Tämä ystävä oli iso vaikuttaja elämässäni ala-asteelta lukion loppuun, eikä monestikaan kovin hyvässä. Olin varmasti hänen vuokseen keskiverrompi koulussa kuin olisin ollut muuten. Teinitoikkarointini oli isompaa hänen kanssaan ja jotenkin monessa asiassa jouduin raahaamaan häntä perässäni. Vasta myöhemmin tajusin muiden katsovan häntä vähän vinoon ja olevani vähän väärässä jonossa. Tänä päivänä ei enää juurikaan olla yhteyksissä, enkä haluakaan. Elämme nykyään ihan eri ”maailmoissa”, menemättä nyt tarkemmin tarinaan siitä, miten kaikki lopulta lutviutui.

Hänen elämänsä on viinanhuuruinen ”luuserimagneetin” kuvio. Abortteja ja masennusta, nuoruusvuosien kaihoa ja lapsellista haihattelua. Pidän häneen sopivaa välimatkaa, mutta toisaalta velvollisuutenani pysyä tutkalla. Ei ketään minun kirjani mukaan voi kokonaan hylätä. Toivoisin hänellekin parempaa.

Tästä kokemuksesta kumpuaa tarve varmistaa että lapsen ympärillä on hyviä asioita. En minä hänen kavereitaan voi valita, mutta voin toki vaikuttaa siihen että hän hylkää itseään kavereiden vuoksi. Etenkin nuoren ihmisen elämässä on kavereilla ihan käsittämättömän suuri vaikutusvalta. Muistan vieläkin miten kitkerästi taistelin vastaan, kun äitini syytti minua sossuilusta. Että olin tälle ystävälleni liian sossu. Ja oikeassahan äiti oli. Äidit kai useimmiten ovat.

Olenko minä ainoa joka on ”menettänyt” jotain lapsuudenystävien vuoksi?

Bono, Nelli Nuudelipää ja mummomuistelot

Vein isukin ihmettelemään U2:sta stadikalle ja tulin kotiin viettämään rauhallista lauantai-iltaa. Jostain syystä minua ei kovin helpolla saa noihin konsertteihin, ei ainakaan kentälle tai muille seisomapaikoille, eikä ainakaan rahalla. Olen varmaan vähän tylsä, mutta en ole katunut. Bonoa kyllä arvostan ihmisenä, mutta musa ei ole sitä minulle ominta. Monen tunnin seisominen tuntuu muutenkin aika huonolta idealta, kun se alkaa helposti jäytää alaselkää ja kantapäitä. Mitä en ymmärrä. Miksiköhän kantapäät aina reagoivat seisomiseen?

Ymmärrän kyllä toisaalta sen, miten ihmiset menevät nauttimaan musan lisäksi siitä älyttömän tiiviistä fiiliksestä joka syntyy väkijoukosta, mutta olen vähän liian mukavuudenhaluinen panostaakseni siihen. Mieluummin näpertelen jotain kivaa rauhassa kotona. Mistä tulikin mieleeni että kaivoin esiin kirjan jonka saimme häälahjaksi vanhalta työtiimiltäni. Kirjan nimi on Joka sään puuhakirja (WSOY) ja se on täynnä kaikenlaista kivaa käsillä tekemistä. Ajattelin mielessäni että voisikohan sitä jo puolivuotiaan kanssa ruveta muovaamaan suolataikinasta erilaisia hahmoja! 🙂

Potkujen seurantaa ja hierontaa

Olen seurannut puuhakirjahaaveilun lomassa aktiivisesti Tuppuraisen liikehdintää. Se on aika tasaista ja joinain päivinä hän tuntuu rauhallisemmalta kuin toisina. Olen havaitsevinani että niinä päivinä jolloin minä nukun pidempään tai olen laiskempana, hänkin lekottelee. Pitää aina välillä ihan koittaa ”herätellä”. Siihen makea, esimerkiksi mehu toimii aika hyvin.

En ole vielä malttanut tuijotella josko erottaisin näkyvätkö potkut ulkopuolelta, mutta välillä ne ovat niin tymäköitä, että varmasti tunnun lisäksi myös näkyisivät. Pitäisi maata niskan lihaksille ikävässä asennossa vatsaa tuijottaen, tai pistää isäntä vahtimaan kumpua. Niska onkin ollut viime viikkoina aika jäykkänä, mutta kävin tällä viikolla hierojalla ja se helpotti. En pystyisi enää makaamaan vatsallani hierontapöydällä, mutta hieroja asetteli minut semi-istumaan siten että hartiat saatiin lepoasentoon. Se oli kyllä kivaa ja rentouttavaa pitkästä aikaa.

Raskaus muisteluttaa – tai muistelututututtaa

Olen huomannut että minusta on tullut muistelija. Kelailen kovasti kaikenlaisia lapsuuden juttuja. Olimme viime viikonlopun Pietarsaaressa serkkujeni luona – katsomassa sitä ihanaa uutta kummityttöäni. Tein heillä ruokaa jotta saivat edes yhtenä päivänä keskittyä olemiseen, kun talossa on myös yksi isompi ja vauhdikkaampi tirriäinen. Meillä on serkkuni kanssa ikäeroa päivälleen puoli vuotta ja hän oli iloissaan kun sanoin että nyt tulee melkein saman ”virallisen” kaavan mukaan ikäeroa Nelli-tytölle ja Tuppuraiselle. On muuten serkun tytön nimi isosiskon valitsema – yllättäen Nelli Nuudelipään mukaan. Isänikin oli matkassa mukana ja nautti silminnähden siskonsa ja muiden seurasta. Sinne on aina niin kiva mennä, kun siellä nauretaan paljon yhdessä. Vaikka tätini mies sairastaa Parkinsonin tautia ja nuorilla serkuillani on välillä haasteellista mm. työmarkkinoilla, osaavat he suhtautua elämään ihanasti huumorilla. Ihanan tarttuvaa!

Samalla reissulla vietimme aikaa siis isäni siskon luona joka on myös kummitätini. Hänen kanssaan tuli tosi monta elävää lapsuudenmuistoa mieleen ja muistin taas millainen töhvötti olin pienenä. Lauloin aina ja joka paikassa. Olin tosi ujo vieraille mutta tutuille esiinnyin jatkuvasti. Vietin paljon aikaa mummolassa, joka oli meiltä kotoa vain parin kilometrin päässä ja mummon kanssa touhuttiin kaikenlaista. Yleensä säilöttiin jotain, perattiin kasvimaata, virkattiin, neulottiin tai siivottiin. Meillä oli samanlaiset pallohuivit päässä. Mummon kanssa en varmaan kehdannut heittää virkkuukoukkua seinään jos en heti oppinut, mutta muuten yleensä niin kävi. Olin vähän kärsimätön luonne.

Jos elämä kävi ihan tylsäksi, pyöriminen ja hyöriminenkin oli ohjelmanumero. Sen aina muistaa silloin kun näkee lapsia, jotka eivät malta olla hetkeäkään paikallaan. Mutta kyllä minulla oli joskus malttiakin. Tätini muistutti mieleeni että askartelimme mummon kanssa pannunalusia sellaisista lehden muotoisista lasitetuista – ikäänkuin minikaakeleista. Liimasimme niitä johonkin pahvialustaan niin että ne muodostivat kuvion. En muista tuosta askartelusta mitään, mutta muistan kyllä sen tekemäni pannunalusen. Mummo taisi lisäksi olla vähän liian kiltti, sillä sain tädiltäni muistoksi sellaisen seinälle kiinnitettävän Arabian herkän kukka-aiheisen ruukun, jonka sisäpinnalle olin myös liimannut yhden sellaisen lehden.

Noita muisteloita omasta luonteesta on sitten kivaa joskus vertailla Tuppuraisen touhuihin. Täytyy yrittää aina kirjata niitä ylös kun jotain muistaa ja kun joku jotain kertoo. Näiden päiväkirjojen suola on että tänne saa kirjoihin ja kansiin kaikki ne ”kyllä mä sit tän muistan” -asiat ja tuntemukset unohdusta odottamaan.