Ipanapäivät ja musapettymys

Tänään päätin suosiolla siirtää työasiat ensi viikkoon ja ”chillata” kaiken epävarmuuden pois. Itseasiassa viime yönä ja aamulla vatsa taas vähän ilmoitteli itsestään ja tuli hyvä mieli. Ohjelmassa olisi suihkun kautta kauppaan siirtyminen ja sitten 3 ipanan kanssa sisäleikkipuistoilemaan. Veljen lapset tulevat yökylään ja tarkoitus olisi huhkia vielä koko ilta wiin parissa. Ilmakin on todennäköisesti sisälajien puolella.

Mies on viettämässä jokavuotista poikain viikonloppua mökillä ja minun fiilikseeni sopii täydellisesti 12-, 10-, ja 7-vuotiaiden seura. Saa hyvällä syyllä tehdä peruspöperöä ja mennä ajoissa nukkumaan. Pitäisi vaan keksiä huomiseksi joku suunnitelma, jos  vaikka ei sataisikaan vettä.

Hyvä elämä

Eilen tuli taas ajatelleeksi kuinka hyvä elämä mulla oikeastaan onkaan. Kävin nimittäin kuuntelemassa kuinka Whitney Houston epäonnistui surkealla tavalla konserttiyrityksessään. On kyllä sitä naista elämä heitellytkin, mutta varmasti suurelta osin valintasyistä. Oli jotenkin surullista että kerran kukoistanut, mielestäni yksi maailman parhaista äänistä oli riutunut pois huonoksi paulakoivuniemimäiseksi röhinäksi ja kaksi askelta sai rouvan haukkomaan henkeä ja pyyhkimään hikeä. Illan paras biisi esitettiin sillä aikaa kun itse stara oli vaihtamassa asuaan. Ja se oli kaikessa ironisuudessaan Queen of the night.

Ja se vatsa. Ilmeisesti rva Houstonilla on ollut jo pitkään ylimääräisen materiaalin kertymä vatsan päällä, mutta minusta se kyllä näytti ihan oikeasti todella pitkällä olevalta raskaudelta. Jopa napa törrötti punaisesta puvusta sillä tavoin. En voi uskoa että kukaan lihoisi noin yhteen paikkaan. Tämä ei nyt johdu mahazuumistani, ystävänikin mielestä se näytti ihan vauvamahalta. Ehkä mysteeri selviää jonkin ajan kuluttua. Ja jotenkin minun kävi tuota staraa sääliksi. Muistin yhtäkkiä miten ihanaa on olla vain tavallinen ihminen ja miten kivaa on olla raskaana, kaikkine huolineen jotka kuuluvat ajanlaskuun 10+1.

Vaikka eilinen päivä ei ollut kaikista kivoin – pienistä sukuklikeistä ja pettymyksistä johtuen – on kuitenkin aika levollinen ja hyvä olo. Kaikki on hyvin. Suurin ongelmani on päättää tehdäkö pastaa ja jauhelihakastiketta vai makaronilaatikkoa. Siitä voisi joku jo ahdistua.

Päivän saavutuksena pullakahvit

Tänään on ollut varsin kummallinen nollapäivä. Ei raksuta päässä, ei kulje bitti päästä sormenpäihin, ei tule mistään mitään. Aamu alkoi jo kyseenalaisissa tunnelmissa: ensimmäinen kysymys mielessäni oli että onkohan toukka vielä siellä. Ei mitään oireita, ei mitään tuntemuksia, ei mitään. No ehkä sekin on oire. En oikein osaa sanoa onko tämä sitä samaa väsymystä. Ja tänään särki päätäkin – siis minulla? Ei mulla ikinä ole päänsärkyä.

Tulin äsken kotiin töistä ja harmittaa kyllä ihan älyttömästi tämä hukkaan mennyt päivä. Se kun aina tarkoittaa kiirettä toisille päiville. Ja sitten vielä tuo yhtäkkinen epävarmuus joka on iskenyt viime yönä. Miksi nyt yhtäkkiä tulee niin kova epäilys toukan olemassaolosta? En varmaankaan voi vielä huomenna äidin synttäripäivänä sanoa mitään. Pakko odottaa ultraa. Ja siihenhän on piinaavat 11 päivää ja rapiat tunteja päälle.

Tässähän taitaa tulla ennekaikkea hulluksi. Ehkä äidiksi, ehkä joskus mummoksi, ehkä superonnelliseksi, mutta ainakin hulluksi. Ja siitä pitää päästä aina heti kirjoittamaan blogiin, jotta helpottaisi. Hullua.

Kolmisen viikkoa kesälomaan

Onneksi kohta on loma. Voi olla syystä tekemättä mitään. Voisin kyllä lyödä vetoa isosta rahasta että juuri loman kynnyksellä tulee ihan valtava energiapiikki  ja sitten ehtisi ja jaksaisi vaikka mitä. No, ennen kesälomaa olen päättänyt kertoa töissä – tarvittavalla laajuudella. Itseasiassa jo ensi viikon maanantaina. Se on vaan pakko tehdä, vaikka riski onkin aina olemassa että jotain ikävää tapahtuu. Loman alkaessa alkaa myös 14. viikko.

Mutta nyt on kyllä pakko karistaa nämä ikävät aatokset ja ajaa ne matkoihinsa! Koska työpäivän pelastus oli pullakahvit, ehkä kokeilen pestopastan taikaa alkuiltaan. Se yleensä toimii.

Mahakiikarit ja -tuubit

On varmaan niin, että kun jokin asia on itselle ajankohtainen, sitä näkee jokapuolella. Voisin kuvitella että yhtälailla minulle kuin esimerkiksi sellaiselle, joka ei toiveista huolimatta ole vielä saanut niitä kahta viivaa näkymään, kehittyy valtavan tarkka mahazuumi. Tuntuu nimittäin että kadulla kävellessäni bongaan ihan joka nurkalla isoja mahoja.

Toisaalta, onhan sanottu että nyt on meneillään aikamoinen beibibuumi. Ehkä siksikin noita kummullisia naisia on niin paljon liikkeellä. Itselläni raskaus ei kai vielä näkyisi juuri ulospäin, mutta aika ajoin vatsa on kyllä niin turvoksissa että voisin väittää kirkkain silmin olevani paljon pidemmällä, kuin…hetkinen…9+jotain…1.  Eilen ei taas päälle mahtuneet mitkään housut. Tunnen itseni välillä aika valaaksi.

Tuubit ja mammahousut

Vanhana shoppauksen moniottelijana olisin kuvitellut että tässä vaiheessa olisi jo tullut tarve käydä hipelöimässä mammavaatteita ja vauvan tarvikkeita, mutta jotenkin en vielä koe olevan sen aika. Ainoastaan tuubi- ja housuvaihtoehtoja oli pakko vähän googlailla, koska voi olla että kohta ei enää ole muita tsänssejä kuin kauppaan marssiminen. Kiristäminen ja puristaminen syö hermoja.

Onneksi nyt on sellainen aika, että tunikat ja muut löysät paidat  – sekä jokanaisen pelastus: haaremihousut ovat muodikkaita. Ah sitä ihanaa tunnetta kun saa verhoutua näihin pehmeisiin säkkeihin. 🙂

Perjantaifiilistä

Tänään lueskelin Facebookista kuinka ihmiset hihkuivat perjantain alkamista, terassille rientämistä ja erilaisia bileitä ja minua huvitti.  Itse tulin töistä kotiin ajoissa, vaihdoin mukavimmat pyjamahousut mitkä kaapista löysin ja kauhoin lautasellisen siskonmakkarakeittoa kera piimälasin. Ai että oli hyvää!! Jos mies vielä toisi tullessaan iltamenostaan pullollisen light-jaffaa, olisi perjantai-iltani täydellinen.

Kasiviikolla mielitekoja

Muutama päivä on mennyt, neuvolakäynti ja joukko erilaisia olotiloja on takana. Nyt eletään aikaa 8+3.

Visiitti neuvolaan oli oikein mukava ja vaikka sieltä nyt ei varsinaisesti mitään ihan uutta ja mullistavaa tietoa tullutkaan, niin tietoa kyllä rutkasti. Oppaita riittää. Keskusteltiin terkkarin kanssa läpi historia ja kaikki sairaudet ja kun tultiin rokkojen kohdalle, en ollutkaan ihan varma miten niitä olen sairastanut. Pohdin että soittaisin äidille ja tarkistaisin, mutta viisas neuvolantäti oli viksumpi ja sanoi että älä vielä soita. Olin kertonut hänelle että äitini ei vielä tiedä, eikä tarkoitus olekaan kertoa ennen kuin ollaan vähän turvallisemmilla vesillä. 🙂

Olotilat vaihtelevat

Neuvolaa ennen ja sen jälkeen on ollut todella erilaisia päiviä. Yhtenä päivänä oli kertakaikkiaan pakko tulla kesken työpäivän kotiin ja ottaa nokoset. No ne kestivätkin sitten ihan useamman tunnin, eikä elämä oikein illallakaan ottanut tuulta alleen. Seuraavakin päivä meni vähän puoliteholla, mutta nyt viikonloppuna on ollut taas vähän enemmän energiaa.  Todella kummallisia vaihteluita. Ja se ilma – sitä  kertyy edelleen – ihan koko ajan.

Ilmasta tulikin mieleen yksi havainto. Ensimmäinen todella selkeä, mutta täysin käsittämätön mieliteko. Vaikka olen ollut kuin ilmalaiva, tuli tällä viikolla pakottava tarve saada Jalostajan hernekeittoa. Kyllä! Olisi nyt ollut edes mansikoita ja kermavaahtoa tai suklaata tai pihvitomaattia, niin olisin ymmärtänyt. Mutta ei, hernerokkaa. No se kyllä maistui tosi hyvältä.

Muutenkin olen huomannut makumaailmani rakentuvan todella selkeiden juttujen ympärille. Mieli tekee kaikkea sellaista kotiruokaa mitä söin lapsena: kesäkeittoa ja makaronilaatikkoa – tai itseasiassa ihan vaan paistettua jauhelihaa ja makaronia sörsselinä ketsupin kera.

Mielitekojen lisäksi olen kiinnittänyt huomiota siihen, että kroppa jotenkin ohjaa syömään tosi terveellisesti ja kertaakaan ei ole tehnyt mieli mässäillä tai edes juoda viinilasia tyhjäksi. Olen nimittäin sitä mieltä että viinilasin voi aivan hyvin nostaa muiden ruokailijoiden seuraksi, kunhan siinä on vain liraus.

Kutsu ultraan kesä- ja elokuulle

Tällä viikolla tuli neuvolan jäljiltä myös kutsu ekaan viralliseen ultraan Kätilöopistolle, paria päivää ennen juhannusta. Jännää nähdä miten paljon toukka on muuttunut sitten varhaisultran. Täytynee kysellä josko mieskin jo haluaisi mukaan vai tuleeko kaveriksi vasta elokuussa.

Kohta täytyy keksiä sunnuntai-illan ratoksi jotain ohjelmaa, ettei käy niin että ahteri jumahtaa kokonaan tähän sohvaan. Siinä olen nimittäin ollut yleensä aika mestari. Ja toisaalta, viime viikkoina olen kyllä antanut itselleni helpommin luvankin levätä. Uskon että parin viikon tai kuukauden päästä alkaa tämä luomien luppailu helpottaa.

—

Toukokuun alun kuuman jakson jälkeen nyt on ollut aika sateista ja viileää, mutta äsken Keimolassa tuntui jo taas auringonsäteiden kuumuus. Pilviä on runsaasti, joten eiköhän tämä vaihtelevana jatku.

Huomaamatta

Tänään oli vaihteeksi sellainen päivä, etten taas pitkiin aikoihin muistanut koko raskautta. Ilmaa ei ole kertynyt samalla tavalla ja muutenkin olo on ollut ehkä vähän energisempi. Kävellessäni junalta kotiin pohdin itsekseni että kuinkakohan moneksi päiväksi asian pystyisi parhaimmillaan sulkemaan takaraivoon, niin ettei se ole aktiivisesti mielessä. No, ei varmaan päiväksikään. Mutta olisihan se ihanaa kun päivät vaan vilahtaisivat ohi kohti turvallisempia vesiä.

Huomenna olisi se neuvola. Kyseessä on pitkälti haastattelutuokio, joten ajattelin säästä insinöörimieheni hermoja ja hoitaa tämän yksin. Mies ei ole ehkä parhaimmillaan näissä ”naisten keskusteluhetkissä”. Ja miksi olisikaan, kun en minäkään välittäisi mennä kuuntelemaan kun puhutaan vaan toisesta ihmisestä ja sen toisen historiasta ja tottumuksista.

Muistan lukeneeni monta tarinaa siitä kun ihmiset ovat olleet niin kovin pettyneitä neuvolan palveluun tai siellä olevaan terkkariin. Tätä minä en ymmärrä. Jos palvelu ei miellytä, silloin siitä sanotaan ääneen. Ja jos neuvolan täti on minun mielestäni väärä ihminen tukemaan äitiyttäni, täytyy asialle tehdä jotakin. Onneksi omani kuulosti puhelimessa oikein hyvältä tyypiltä. En kyllä sietäisi sellaista liian pullantuoksuista tätiä enkä myöskään kylmäkiskoista käyrien ja tilastojen tuijottajaa.

Selvää on että painostani tulee napinaa. Mutta syyllistämistä, jota jotkut ilmeisesti ovat osakseen saaneet, en aio ottaa vastaan. Toivotaan että löydämme yhteisen sävelen siihen kuinka pitäisi syödä, liikkua ja elää.

—

Lämpötila on laskenut hurjasti hellepäivistä, mutta tänään paistelee taas ihanasti. Pitänee mennä miehen kanssa lätkimään vähän golfpalloja. Jossain vaiheessa siihenkin hommaan tulee paussi.