Mahalääkäriä tökkimässä

Ysiysi päivää jäljellä ja puolikas siitä vietetty neuvolassa. Ensin menimme aamusella virkeinä perhevalmennukseen. Se osoittautui ennakko-odotuksiani mielenkiintoisemmaksi tilaisuudeksi ja siellä tuntui olevan kivoja tyyppejäkin. Mieheni lisäksi ainakin kaksi softanörttiä. Minä olin ryhmäläisistä kaikista pisimmällä. Huomenna alkaa jo 27. viikko ja lähes kaikki muut ryhmäläiset olivat noin viikolla 22.

Imetys-dvd oli vähän laimea, mutta ihan kiva tapa esittää asia painostamatta. Enkä ollut sellaista ennen nähnyt. Vain yksi pariskunta oli ihan tästä meidän läheltämme ja muut eri puolilta Haagaa, saa nähdä löytyykö näistä esimerkiksi kärrylenkkikavereita.  Minusta on aina niin hauskaa kun tuntemattomat ihmiset pannaan ryhmätyötilaan ja jaetaan pienryhmiin. Voi sitä jännityksen määrää. 🙂 Itseäni ei pelottaisi vaikka vetää perhevalmennus kylmiltään, mutta tosi moni selvästi jännitti ryhmässä oloa. Kivaa oli se, että ihmiset ihan oikeasti kysyivät mieltään askarruttavista asioista.

Hyvässä kasvussa, vahvassa liikkeessä

Valmennuksen jälkeen odottelimme jonkin aikaa päästäksemme neuvolalääkärille. Terkkari mittaili ensin perusjutut, kaikki suunnilleen kohdallaan. Painoakin kertyy luvalliset 300 grammaa viikkoa kohti, mutta silti kokonaisluku on aina yhtä shokeeraava. Lääkärin vastaanotolla kerrattiin vähän kilpirauhasen vajaatoimintaa ja muuta peruskuviota ja sitten ryhdyttiin tsekkaamaan toimitusluukun tiiviyttä ja sitä mielenkiintoisinta osuutta, eli Tuppuraisen kehitystä ultraamalla. Kaikki lääkärit eivät kuulemma ultraa.

Siellä hän viipotteli menemään, jo niin isona ettei lääkärin sanoman mukaan ”mahdu enää kuvaan”. Painoarvio katsottiin aktiivisten (++) liikkeiden vuoksi kahteen kertaan ja se oli nyt 850 grammaa. Hihii, mikä mini-ihminen! Olin ounastellut että hän liikuskelee sillä tavalla että välillä tunkee selkäänsä ja peppuansa ylöspäin, jalat palleassani, ja niinhän siellä näytti makaavan. Pää alaspäin ja kroppa tuohon vasemmalle puolelle sijoittuneena. Se on selkeästi lempipaikka.

Lääkäriä nauratti kun Väiski vastasi aina kieppumalla ultraimen painahduksiin ja selitin hänelle että se on meidän kommunikointitapamme – tuo painallus – ihan kuin minun olisi tarvinnut selitellä liian vilkkaan lapsen menemisiä. 🙂

Muuten tuo käynti oli jotenkin lyhyt ja ohut. Loppuun vain toteamus että ei muuta kuin mahaa kasvattelemaan, kiitos ja näkemiin. Vai onkohan sitä vaan liian vaativa kun ajattelee että tämä kaikki 2 kertaa jotka neuvolalääkärissä käydään, voisivat tuntua yhtä isoilta ja merkityksellisiltä kuin seulontaultrat? Ehkä ylireagoin. Kivaa oli kuitenkin nähdä Tuppurainen taas vilaukselta.

Postin kautta kotiin

Noudin postista huutamani setin vaatteita ja kylläpäs niitä olikin paljon. Pitää laittaa vielä erikseen kiitosviestiä Siilinjärveläiselle myyjälle. Tosi söpösiä nuttuja, bodyja ja erilaisia settejä. Sitten vielä niitä kaikista liikkiksimpiä: myssyjä. Jo tuo sana on minusta ihan superhassu. Kukaan ei kai vakavalla naamalla voisi sanoa käyttävänsä myssyä. Samaa kategoriaa kuin mieheni minusta ja Tuppuraisesta käyttämät nimitykset: Möhmötti ja Töhvötti. Olemme siis ilmeisesti öttien sukua.

Nyt luppaa silmä. Täytyy tehdä välipalaa ja harkita vartin nokosia. Loput työt saa odottaa huomiseen.

Oujee! 100 päivää!

Meinasin ihan unohtaa, tänään on tasan 100 päivää Tuppurainen 1.0-version releaseen! Juhlan paikka: leipäjuustoa, vaniljajäätelöä ja hilloa. Ja joku kiva tekstari isille!

Vertaista verkosta

Olen ihan kamalan tyytyväinen päätöksestäni blogata. Tästä on tullut itselle varsin tärkeä henkireikä, mutta samalla on löytynyt vertaansa vailla oleva tukiverkko. Vaikka kukaan seuraamieni blogien (tai no yksi) kirjoittajista ei ole minulle oikeasti tuttu, koen valtavaa jännitystä ja innostusta myös heidän tarinoitaan kohtaan. Tällä hetkellä jännitän kovasti Tirriäisen syntymää, joka etenee hitaasti kotosalla.

Lisäksi olen kamalan otettu taas saamastani tunnustuksesta. Beautiful Blogger Award-tunnustuksen takana on Pinkki pingu. Mahtavat kiitokset! Aamuni, joka ei alkanut niin mukavasti, on pelastettu.

Tänä aamuna olin lähes valmiina lähtemään toimistolle, kun tunsin jo vessassa mietoa pistelyä alavatsalla.  Meikki naamaan ja makuuhuoneeseen housuja hakemaan ja alavatsalla ei enää tuntunut mitään. Mutta maitotehtaat alkoivat pingottaa ja sitten tuntui kun niitä olisi viillelty veitsellä sisältäpäin. Siis niin kipeää rintavarustusta ei voi olla! Ryömin miehen viereen sänkyyn ja painauduin häneen kiinni. Kipu jatkui ja jatkui mutta helpotti onneksi vähän ajan päästä kun sain osakseni selkäsilityksiä. Ihana mies muuten minulla, ihan paras!!

Juna oli jo mennyt aikaa sitten ja kivun helpottaessa aloin nousta. Alavatsan pistokset olivat palanneet. Kävellessähän ne vain tuntuvat. Oli pakko luovuttaa ja mennä olohuoneen sohvalle vähäksi aikaa makaamaan, kone sylissä jotta voisi osallistua viikkopalaveriin. Nyt alkaa olla helpompaa. Tuppuraisella on menossa aamupäivän argentiinalainen tango, tai jokin muu laajoja kaaria vaativa harjoitus. En uskalla kamalan paljon kävellä, koska inhoan tätä kipua! Onneksi huomenna on neuvolalääkäri, voin vähän kysellä.

Takaisin positiiviseen

Onneksi näihinkin oireisiin löytyy turhanpäiväisten keskustelupalstadiagnoosien lisäksi oikeita vertaiskirjoituksia kun vähän nettiä selailee. On mahtavaa, että voi saada omille ”typerille” ja ”erikoisille” tuntemuksille ihan fiksun leiman. Lähes kaikki muutkin pohtivat tästä maailman suurimmasta ihmeestä koituvia oireita ja tuntemuksia yhtä paljon ja syvällisesti. On myös kivaa lukea kuinka niin moni jättää liian pumpulin pois kokemuksistaan, sillä onhan tämä odottaminen välillä ihan hanurista (väliotsikkoa pilkatakseni).

Aamuisen tv-ohjelman (en myönnä että katsoin Studio55:sta) innoittamana ryhdin kimppuun. Asetun nyt lattialle parhaaseen mahdollisen ryhtiin, jotta selkä voisi paremmin ja alan kirjoittaa uudet 7 juttua itsestäni. Ajattelin, että voisin listata lapsen kasvatukseen liittyviä tärkeitä periaatteitani. Pidätän oikeuden muutokseen koska ja missä tahansa. Pidätän myös oikeuden raakaan karrikointiin.

Sitä ennen nostan esille minun mielestäni naisten blogeissa hieman unhoitetut, mutta maininnan ansaitsevat isät. Seuraan välillä myös muutamaa isäblogia pysyäkseni kärryillä kolmijalkaisten perspektiivistä ja sieltä löytyy tosi kivoja tarinoita. En tiedä haluaako kukaan miehistä tunnustusta julkisesti myöntää, mutta toivotaan että se edes jotakuta lämmittäisi.

Miehille tiedoksi: naiset aina keksivät näitä ihania kiertojuttuja ja tämä BB-award, jolla ei ole mitään tekemistä isoveljen kanssa, pitää jakaa aina 7:lle jos sen saa. Jakamisen yhteydessä pitää paljastaa itsestään 7 faktaa tai juttua.

Tunnustusta miehille jotka jakavat tuntojaan ja ansaitsevat myös meiltä naisilta huomiota. Aivan kuten omammekin.
Tutustu näihin tarinoihin:  Tuleva isä, Kotirintamamies, Isyystarina, I am your father ja Osa-aikaisä

Periaatteet jakoon

1. Ei. Toistosta tehoa.

Lapsi opetetaan alusta asti systemaattiseen eihin. Jos ei kosketa, ei kosketa. Ihminen oppii vain toistosta. Siksi tiukkojen rajojen asettaminen ja niistä yhdessä kiinni pitäminen on yksi tärkeimmistä periaatteistani. Kieltämisen jälkeen ei myöskään heti pelleillä tai muuten aseteta kieltoa kyseenalaiseksi. Sitä ei tarvitse pahoitella lapselle.

2. Lasten kanssa ei neuvotella

Lapsen mielen voi pahoittaa, kunhan hän ymmärtää että pahastuminen oli turhaa. En siis aio neuvotella lasten kassa asioista jotka aikuiset päättävät. Olen valmistautunut itkupotkuraivareihin ja heitän myös tarvittaessa omani kehiin.

3. Isä isosti esiin

Isä ja äiti ovat tasavertaiset ja koska äiti on enemmän läsnä aluksi, isän roolia ja isän kanssa tehtäviä asioita pitää korostaa. Isän pitää saada tehdä asiat omalla tavallaan ja tahdillaan. (tämä periaate vaatii minulta eniten opettelua, puuttumattomuutta)

4. Pannukakku ennen Puuha-Petejä

Kalliiden lelujen, harrastusten tai keräilykohteiden sijaan tärkeimpiä ovat yhteiset jutut. Niitä ovat esim. sunnuntaiaamuna tehtävä pannari tai syyspäivänä askartelua varten kerättävät vaahteranlehdet tai yhteinen pyykkipäivä.

5. Hellyys on ääretön

Helliminen pitää olla aina agendalla. Joka päivä halataan ja suukotellaan. Vaikka se lopulta olisikin vähän noloa.

6. Elämän suunta, opiskelu ja ura omasta innosta

Lapsi itse päättää mikä hänestä tulee isona ja mitä hän harrastaa. Mutta on vanhemman tehtävä tarjota vaihtoehtoja ja joskus ”pakottaakin” ottamaan asioista selvää.

7. Ruoka- ja juomakaappiin väriä

Lapset opetetaan kokeilemaan ja maistelemaan. Terveellisen ruokavalion perusta ei ole peruna, liha ja leipä, vaan kaikkien kulttuurien parhaat hyvässä suhteessa. Alkoholista ei saa tehdä peikkoa, silloin siitä ei tule peikkoa.

Äitiyskortit rinnakkain

Tuli pari päivää sitten yhtäkkiä mieleen, että jossain laatikossa on sellainen ruskea muovitaskuhässäkkä, jossa on minun lastenneuvolakorttini. Kaivelin kaikki mahdolliset paikat ja löysin valokuva-arkistojen seasta tuon taskun. Sen kannessa lukee Remeda (kun googlaa, löytyy terveydenhuollon instrumenttifirma) ja sisäpinnalla Retafer-rautavalmisteen mainosteksti. Se on varsin seitkytlukulainen tyyliltään ja kakanväriltään.

Sisällä on äitiyskortti vuodelta 1977, syntymätodistukseni, Eiran sairaalan pieni ”kyltti”, ehkä sängystäni, jossa on kaikki ensivaiheen tietoni, henkilökohtainen terveyskorttini lastenneuvolasta ja ”äidin muistio”, johon on merkitty varatut neuvola-ajat. Vaikka olimme Espoolaisia, synnyin Eirassa, koska Jorvia vasta rakennettiin.

Haaleita todistusaineistoja

Tekstit alkavat haalistua, etenkin äitiyskortissa. Kuivamuste jotenkin suuttuuntuu ajan kanssa – tai liukenee. Äitini raskauden aikana korttiin on merkitty seurantamielessä oikeastaan vain äiti-indikaattoreita: viikot, hemoglobiini, proteiinit, verenpaine, paino, lisäys viikossa, turvotus (+tai-), sikiön tila raskauden lopulla, sydänäänet (+tai-), kohdunpohja (normaali +tai-), lääkemääräykset ja terkkarin kuittaus. Hän ihmettelikin ultrakuvia ja sanoi että ei sillon ennen mitään sellaista saanut kokea. Tulee mieleen että millaistahan se olisi jos ei olisi kertaakaan nähnyt toukkaa.

Hemoglobiini näyttää olevan perinnöllisesti korkealla, äidilläni vain kaksi kertaa merkattu alle 130 ja vielä viikolla 34 se on ollut 128. Verenpaine on ollut lähes kokoajan sama – tai laiska hoitaja. Painoa hänelle on tullut 10,2 kiloa (lähtölukema on vähän pienempi kuin minulla, mutta vetoan iän tuoman viisauden painavuuteen, äitini oli 26). Turvotusta on ollut vähän, vain kesällä (olen syntynyt elokuussa). Tuo sikiön tila näyttää rohkaisevalta. Olen ollut kokoajan raivotarjonnassa. Mikä sinänsä terminä on varsin ihana. En keksisi yhtään nätimpää ilmaisua sille että lapsi killuu pää menosuuntaan.

Mielenkiintoista minusta on sekin, että äiti on käynyt äitiyspolilla 2 kertaa supistusten takia (viikolla 30 ja 36). Ja että lappuseen on kirjattu sulfa-allergia. Siitä täytyy muistaa äidiltä kysäistä. Tuolloin on ilmeisesti tutkittu myös äidin keuhkot ja sydän. Kohdassa keuhkojen röntgentutkimus on vain Raaseporin tuberkuloositoimiston leima, joka on sijainnut Lönkalla. Mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Minun syntymästänikin on paljon tietoa, mikä on kiva. Menin päivällä yli lasketusta ajasta. Synnytys kesti 8 tuntia ja 10 minuuttia. Silloin kuulemma satoi kaatamalla. Kaikki lisäkseni ulos tullut tavara oli repaleista, ja muistelen että tein myös tuhoa tullessani kulkuväylille. Olinhan ”valtava” 49 senttinen ja 3050 grammainen. Olimme laitoksella 10 vuorokautta, huhhuh. Ja äiti jätti sinne 5,5 kiloa ja minä 150 grammaa. Olen papereiden mukaan tyttö ja elossa. Minut on ”siirretty” kotiin ja todettu että ruokaa heruu riittävästi. Apgarin pisteitä olen saanut 9.

Lastenneuvolan kortista  lisää riemua

Äitiyskorttien lisäksi voin nyt vertailla lapsen kehitystä omaani helposti. Minulla on toki vauvakirja, jossa kerrotaan paljon helposta luonteestani ja siitä milloin mikäkin taito ensimmäisen kerran esiintyi. Mutta koska äiti on niin puolueellinen arvioissaan, on kiva kun on raakasti neuvolantädin taulukkoon merkkaamat todisteet.

Taulukosta näkee mm. että olen kääntynyt vatsalleni viisikuisena, noussut pystyyn kahdeksankuisena, seissyt tuetta kymmenkuisena ja kävellyt vuoden ikäisenä tuetta. On aika mahtavaa myös tietää esimerkiksi että on painanut 6 kiloa 900 grammaa tammikuun 19. päivä, vuonna 1978. Äiti on myös jaksanut kortin mukaan imettää 9 kuukautta.

Lisää ostoksia

Historian havinoinnin lisäksi olen huudellut lisää tavaraa netissä. Tulossa on vaatepuolta. Tänään ostin 28 eurolla 23 vaatetta + myyjä taisi vielä sujauttaa kassiin pari ylimääräistä. Kohta pääsen siis pyykkihommiin. Onneksi koneessa on valmiiksi ohjelmoituna vauvanvaateohjelma, voi aina surauttaa sillä. Ja nyt siivouksen kimppuun. Kämppä alkaa aiheuttaa henkisiä näppylöitä.

Äippälodju saapui

Hihii! Tänään on ihan joulu, kun haettiin äitiyspakkaus postista. On se mainiota, miten paljon vaatteita ja tavaraa saa avustuksena, vaikka tulee kyllä vähän syyllinen olo. Olishan nuo tavarat voinu itsekin hankkia. Ajattelinkin tässä taannoin – en tosin muista tulinko kirjoittaneeksi – että tuonhan voisi vaikka halutessaan lahjottaa eteenpäin. Esim. jos saisi valita että lahjottaa äitiysavustuksen rahana jollekin minimiäitiyspäivärahaa saavalle, voisin oikeasti tehdä sen. Mutta tasapäistämisen nimissä sellaista vaihtoehtoa tuskin koskaan tulee. Mielelläni lahjoittaisin nuo tavarat myös ulkomaille, tarvitseville. Pitäisi vaan tietää tarkkaan mihin menee, esim. kummien tai jonkun muun tahon kautta.

No hurskastelu sikseen. Mukava pakettihan tuo on ja ihan hirvittävä määrä vaatetta. Vaikka en olekaan ihastunut esim. ruokalappuun, on ihan hanurista että ihmiset nurisevat äitiyspakkauksen kuoseista ja väreistä. Se, miten pakkausta voisi ehkä kehittää, olisi oman pakkauksen suunnittelu kesä- ja talvikauden vauvoille. Nuo toppikset kun ovat niin valtavan suuria tammikuussa syntyvälle toukalle. Ja se tietysti tarkoittaa että pitää ostella muutama talviverme ihan sitä pienintä kokoa. Karmaiseva kohtalo mulla, joudun ostoksille!!! 🙂

Terveisiä kestovaippailijoille

Minä en aio ainakaan heti ostaa sitä ajatusta, että pyykkikorissani lojuu kakan rippeet ja haju. Lupaan kokeilla, mutta olisi naivia ajatella että meihin uppoaisi ajatus suoraan Innostu kestovaipoista! -oppaasta. Siitä siis  illan hupipläjäys, Jääskisen perheen keissistä:  ”Vaikka kestovaippoja joutuu ehkä vaihtamaan vähän useammin päivässä, niin vaippakausi voi tällä vähäisellä panostuksella kestää jopa vuodenkin vähemmän”. Siis millä ilveellä?? Lakkaako lapsi kakkaamasta kun on niin kivat kuosit?