Odottavan aika on tosiaan melko pitkä

Perjantaina jo supisteli niin, että luulin eilisen Andrea Bocellin konsertin jäävän väliin. Sitten rauhoittui. Viime kierrokseen nähden tämä loppuvaihe on ollut kyllä harmillisen kivulias, enkä ole oikein ollut kykeneväinen mihinkään. Tässä sitä istutaan nojatuolin vankina ja odotellaan että jotain tapahtuisi.

Isosiskoa selvästi vähän jännittää, sillälailla söpöllä nelivuotiaan tavalla. Isikin olisi jo valmis saattamaan tämän homman päätökseen, tosin käytännön ihmisenä toivoo sen käynnistyvän viikonlopulla.

Nyt juuri mielessä kelautuvat ne neljä vuotta sitten läpikäydyt hetket. Silloin ei ollut mitään merkkejä alkavasta synnytyksestä ja hups vaan kuudessa ja puolessa tunnissa (tai jotain) kaikki oli ohi. Toisaalta pohdin kokoajan että kuinka monta päivää vielä joudun hilaamaan itseäni hirveällä vaivalla ylös alas portaita ja toisaalta mietin että tämä on nyt se viimeinen kerta. Näitä tuntemuksia ei tule luultavimmin koskaan enää koettua. Tai se olisi ainakin suunnitelma, että kaksi piisaa.

Liitokset kipuilee, välillä näyttäytyy särky selässä ja reisissäkin, vatsaa pistelee, vauva potkii navan yläpuolella ja samalla pää kaivautuu aina vaan syvemmälle. Supistuksia tulee silloin tällöin, ei edes joka päivä. Uni on katkonaista ja kääntyminen sängyssä on rankkaa. Mutta muuten olo on erinomainen. Aivot toimii, tulee yllättäviäkin energiapuuskia, jotka sitten tyssähtävät siihen, kun ehtii unohtaa kuinka hitaasti pääsee eteenpäin. Onnellisen ristiriitaista, kamalan kipeää ja ihanaa samaan aikaan.

Siellä se pinnasänkykin odottaa jo valmiina ja tällä kertaa olen pakannut sairaalakassinkin. Tule jo ystävä pieni, sinua odottaa täällä innokkaana perhe, joka jo suunnittelee kaikenlaista neljän koplan tekemistä.

…ja sieltä se lievä supistus lähtee taas nousemaan…

Ei kai tämä nyt kai vielä ole loppusuoralla?

Ei tässä näin pitänyt käydä! Kun elokuussa postasin tämän toisen toukan odotuksesta, ajattelin että kyllä mä nyt vähintään kerran kuussa ehdin ja muistan kirjoittaa. Maanantaina alkaa joulukuu ja 31s viikko on jo käynnissä.

Tämä raskaus on ollut toisaalta aika samanlainen kuin ensimmäinen, mutta toisaalta aika erilainen. Nukun huonommin, liikkuminen aiheuttaa järkkyä nivusjomoa ja ruoka ei oikein maistu. Kaikista mukavinta on isosiskoksi valmistautuminen ja siinä tukeminen. On luettu ”Äiti kuuluu minulle” ja muita asiaankuuluvia kirjoja sisaruudesta, on pohdittu miten vauvat syövät, juovat ja kakkaavat masussa, arveltu sukupuolta, tukan määrää ja muita mittoja.

Siitä ei ole kauaakaan kun vauva oli pikkupupun kokoinen, sitten keskipupun ja kohta se varmaan mätsää mitoissa isoa pupua. Kova on liikkumaan ja potkimaan, kun sille päälle sattuu, välillä lepäilee pitkiäkin pätkiä.

Joku täti Kelasta lähetti kirjeen, että mulla olisi 4 viikkoa ja yksi päivä aikaa paketoida kaikki työprojektit ja jäädä kotiin. Kummallista! Ja hupaisaa. Todellisuudessa lähetän varmaan asiakkaille tekstarin siinä vaiheessa kun lähden Jorviin, sen verran olisi vielä hommaa. Huomenna on neuvola ja toimiston muutto. Ensi viikolla kalenterissa viitisen kappaletta palavereja ja vielä aika paljon kaikkea muuta. Myönnettävä kyllä on, iltapäivisin alkaa kyllä olla jo veto veks, mutta onneksi ei kokonaan.

Onneksi painoa ei ole tullut kovinkaan paljon, huomenna sekin tarkentuu taas. Ei ole närästystä, ei sokeriongelmia, ei raudanpuutetta, ei muutakaan isoa vikaa. Olo on onnellinen ja kiireinen. Sitten kun kiireet loppuu, vain onnellinen. Onpa oikeestaan tosi kivaa jäädä kotiin!

Tämän matkan alkutaipale

Kesäkuussa aloin yhtäkkiä tuntea tutunoloista muurahaisten kävelyä vatsassa ja arvasin mistä oli kysymys. En kuitenkaan heti tehnyt asialle mitään, koska ajattelin että ei se nyt ihan noin yksinkertaista voi olla. Että muka yhdestä pienestä oireen tapaisesta arvaisi.

No sieltähän ne kaksi viivaa ilmestyivät tikkuun ja piti vähän aikaa pitää salaisuus omana tietona. Oli sopivasti tulossa isukille järjestämäni yllätysmatka Berliiniin ja ajattelin lisätä ylläriin vähän uutta potkua. Ja olihan se melkoinen. Vaikka kyllähän tämä on ollut agendalla jo pidempään, tämä pikku*. Vielä ei ole oikein mikään työnimi kolahtanut, saa nähdä mihin päädytään. Tosin isosisko ilmoitti jo heti uutiset kuultuaan että se on pikkuveli ja myöhemmin tarkensi nimen olevan Annika. Jep.

Olo on ollut aika erinomainen ihan pientä etomisen häivähdystä ja sitä samaa armotonta väsymystä lukuunottamatta, mikä vaivasi jo edellisessä tapauksessa. Ilmaa kertyy paljon, mutta vielä ei onneksi tarvitse varoittaa ympärillä olevia tuotannosta.

Liitoskivut viikosta 10

Olin kesälomalla mustikassa ja kykkiminen metsässä sai nivusen kipeytymään entisestään. Se oli jo vähän vihotellut. Ajattelin ensin että kyseessä on joku venähdys mutta kaikkitietävä google osasi kertoa että liitoskivut voivat alkaa jo todella aikaisin. Ja ihan ymmärrettäväähän se on; vanhat sotavammat siellä kiristelevät. Pahimmillaan nivunen on ollut niin kipeä, ettei jalan nostaminen ole ollut mahdollista, mutta ehkäpä se kohta alkaa helpottaa. Nyt ei just tunnu missään. 

Tai niinno, kyllähän tuolla masussa on tuntunut jo sitä tuttua kuulan pyörähtelyä jonkin aikaa. Huomenna alkaa rv 17 ja ens viikolla pitäisi suunnata neuvolaan. Aika menee luonnollisesti paljon nopeammin kun on tuo toinen häkkyrä täyttämässä elämää, eikä tähän ehdi samalla tavalla keskittyä, mutta kohta alkavat varmaan ne kivat iltahetket, jolloin voi tunnustella elämää kaikessa rauhassa.

Eroja edelliseen

Liitoskipujen lisäksi on joitain eroja edelliseen kertaan huomattavissa. Seuraaminen on aika helppoa, kun kaikki tapahtuu lähes päivälleen kuukauden jäljessä. Edellisellä kerralla tässä vaiheessa näkyi jo linea negra (rv11), vatsa ei vielä pömpöttänyt näin paljoa ja olo oli kokoajan epäuskoisempi. Yhtenä erona varmasti tulee olemaan aika. En millään ehdi kirjoittaa niin tunnollisesti blogiin enkä muutenkaan pohtia raskautta, mutta se kai on kakkosen rooli. 

 

Viidennen päivän lapsia

Joka ilta nukkumaan mennessä käydään läpi sama tarina: ensin tulee syksy, puiden lehdet muuttuvat värikkäiksi ja putoavat. Sitten tulee talvi, sataa lunta ja päästään luistelemaan (välihuuto: jeeee ja liukurimäkeen!). Talvella tulee joulu ja joulun jälkeen uusivuosi (välikommentti: ja raketit paukkuu taivaalla tosi kovaa). Just niin, ja sitten on sun synttärit ja täytät jo 4 vuotta. Sen jälkeen vauva syntyy.

Tää ois pläni. 🙂 Viides helmikuuta, ala tulla jo.

Mitä laitetaan?

Pakko kirjottaa taas tämmönen puhepostaus, mutta kun se sopii niin loistavasti aikaan. (Putous-hahmo Piia Potkaan) Ipana on siirtynyt kolmitavuisiin sanoihin ja laitetaan on yksi suosituimmista. Ilmeisesti meillä laitetaan kaikenlaista, koska pirpana poimii sen aina puheista. Lisäksi muodissa on suhista vähän isiä aina kun kyseinen herra ilmestyy pitkän tauon jälkeen (työpäivä) tutkaan. Viikonloppuna oli ihan kiljuen mentävä herättämään ssss-ssi, kun kerran äiti niin lupasi. Ja kiljuen mentiin siis portaita. Niiden kiipeäminen on harvinaista, mutta erityisen ihanaa herkkua.

Toinen pakko kirjottaa talteen -juttu, on sellainen ihanan viaton tekonauru. Se menee näin: te-te-te-te-te-te. Se alkaa ihan tavallisella naurulla ja kohta peliin ilmestyy kieli: te te te te. Raikuvan kaikuvaa nauru on erityisesti kun pääsee kuuluva rumpsu, eli paukku, alias puuppa. Ja kun äiti kontaa ympäri saareketta tyttönsä perässä yökkäriaikaan.