Rytmiä, asentoa ja hanakkaa asiaa

Meillä ei näköjään enää nukuta pitkiä päikkäreitä. Vaan päivisin pieniä pätkiä, esim. 3 varttia kerrallaan. Eikä siinä mitään, koska illalla tyttö on sitten niin sippi että tippuu usein kertalaakista. Mutta on se vaan ihme miten noin pieni ihminen jaksaa valveilla koko päivän. Eilinen todisti ettei näin voi olla kauaa ja päivän taisteltuaan unta vastaan, nukahti nuppunen viiden aikaan autoon, nukkui yli seitsemään ja sammui illalla aikaisin yöunille äidin syliin. Taisi olla kesken jonkun Jutta Urpilaisen ”viisaan” lausunnon takuuksista. Voi että minua muuten ärsyttää sen nainen, kun se ei edes termejä jaksa oikein lausua. No, se politiikasta. Ei liene epäselvää ettei meidän tytöstä demaria ainakaan tekemällä tehdä.

Tuo rytmi on ollut minulle aika tärkeä juttu päivisin. Kun päiväunet ovat olleet pitkät, välillä siis viisikin tuntia putkeen ulkona, olen saanut kaikenlaista aikaan kotona. Enkä ole sitten ollut illalla heti työntämässä lasta isälle ja itseäni ovesta ulos. Mietin tässä että liittyköhän tuo nyt johonkin muuhun ”vaiheeseen”.

Pystyssä paras

Tylleröinen ei muuten viihdy kovinkaan kauaa sylissä makuullaan. Sitterissä kylläkin, mutta sylissä pystyasento on mieluisin. Ollaan myös harjoiteltu aktiivisesti ”seisomista”. Pystyssä tönöttäminen äidin, isin tai vaikkapa mummin käsien varassa saa nimittäin aikaan ihan mielettömän höpötyksen. Tavujen aa ja ee lisäksi alkaa suusta tulla jo kiljaisujakin. Jostain syystä samalta tasolta aikuista silmiin tuijottaminen on ihan vastustamatonta herkkua. Ja niiiiin söpöä.

Pystyasennossa hän viihtyy myös olkapäämatkustajana. Jalat ovat tiukasti suorassa ja pää topakkana ylhäällä, ihan kuin tähystää pitäisi. On aina niin humoristisen näköistä kun isin olkapäältä tillottavat isoina lautasina siniset silmät ja otsan nostaminen aiheuttaa silmien yläpuolelle punertavan innostusjuovan. Peippomaista suun avausta pieneksi ympyräksi ei enää tapahdu läheskään joka päivä, ja nekin harvat kerrat useinmiten aamuhaukotuksena.

Hanasta

Tulee mieleen kahdenlaisia hana-asioita. Se että eilen vaihdettiin papan kanssa meille hana. Koska entinen olin ihan susi. Liian matalalla, jäykkä ja lämpötilan säädöiltään arvaamaton. Pese siinä nyt pientä pyllyä jonka alla jalat sojottavat jännittyneinä tikkusuorina pötköinä. Tyttö nauttii pyllypyykistä, mutta aina jännittää koko kroppansa ihan keihääksi altaan päälle joutuessaan.

Toinen hana-asia clousattiin tänään Naistenklinikalla. Nimittäin repeämän jälkitarkastuksessa todettiin hana tiiviiksi ja että vuotovaaraa ei isommin ole jos omistaja muistaisi jumpata strategisia lihaksia. Siellä katsottiin myös se takaosan laitos, koska sinne asti oli repeämä kurottunut, eikä onneksi enää juuri jälkeäkään nahkanaarmuista ollut. Mutta ei se koskaan mukavaa ole kun tutkitaan. Kyllä miehillä on tässä lapsentekoasiassa aika helppoa.

Nyt minulla on sitten lupa liikkua ja harrastaa mitä vaan. Aion kokeilla pitkään haaveilemaani nyrkkeily/kickboxing/kahvakuula -aiheista tuntia. Siinä hiki lentää ja hartiat aukeaa. Pitää varmaan myös alkaa kehitellä jotain uutta näpertelyharrastusta tänne kotiin. Raskausaikana ostamani kankaat odottavat ompeluseuran kokousta tai yksinäisen illan (lapsen nukkuessa) inspiraatiota. Joka kerta muistan ne kun näen Eurokankaan mainoksen, jossa tyttö sanoo että äidille tulee aina joko ”perspiraatio” tai ”penspiraatio”. En ole vieläkään kuullut mitä hän sanoo.

Ainiin, ja update aiheeseen hormonikierukka: tiputtelu alkaa laantua nyt kuukauden kohdalla, välillä nipistelee vatsan reunoilla jossain syvällä. Se kai on sitä lantiokipua. Mutta ei aknea, päänsärkyä, masista tai muita harmeja. Vielä viikko ja päästään tiputtelemaan itsemme Espanjan kamaralle. Nyt viikonlopun viettoon, puikulaperunat ja rosmariinisellerit uuniin hilirimpsis!

Synnytysmuisteloita

Muistelin tänään taas synnytystä ja vähän supisti. Nainen on kokonaisvaltainen olio, se täytyy kyllä todeta. Kun nyt muisteloihin käsiksi päästiin, täytyy tallennella vähän rippeitä synnärin ajoilta, tai jäävät tallentamatta.

En muista hirvittävän tarkasti sitä kun oli juuri tultu sairaalaan, mutta muistan että infotiskin takana oli kaksi naista. Nojasin supistuksen kourissa tiskiin ja kysyivät että kävelenkö vai tarvitsenko pyörätuolin. ”Kyllä mä kävelen” vastasin. Siis järjetöntä! Ajattelin heti. Miksen mä pyytänyt sitä tuolia? No ei nyt enää voi olla niin luuseri. Ja kävelin jollekin tiskille tai vastaavalle miestäni muistuttavan hahmon perässä. Mies ehkä löysi mun neuvolakortin jostain ja ne ehkä tiesi kuka mä olin. Sitten mentiinkin jo huoneeseen 206.

Ai mistä mä sen huoneen numeron muka muistan? No en tietenkään mistään. Se lukee ”Isän synnytysmuistelmissa”, jotka isi kirjoitti sairaalassa. ♥ Siinä samassa kohdassa lukee myös että ” Tuntui uskomattomalta ajatella, että muutamien tuntien päästä meillä voisi olla lapsi, kun olin varautunut siihen, että tulee pitkä yö.” Isiä jännitti, eikä se oikein tainnut hyväksyä mun tuskaani. Mutta eipä isikään siinä kohtaa aavistanut että oltaisiin jo ihan ”porteilla”.

Miltä näytän ja onhan kaikki järjestyksessä?

Jostain ihan käsittämättömästä syystä ennen synnytystä tuppasin huolehtimaan siitä, miten kamalalta saatan näyttää  tai että mitä ne kätilötkin ajattelevat kun en ole ylettynyt viikkokausiin – no –  esim. poistamaan ei-toivottua karvaa kropastani. Hah! Nyt minua naurattaa ne lattialle, sairaalasängyn viereen terveysiteineen päivineen polkemani virttyneet äitiysalushousut, jotka muistan kätilön – tai miehen – jossain vaiheessa nostaneen pöydän ”alatasolle”. Ei paljon haitannut että ne jäivät siihen. Eikä paljon kiinnostanut onko minulla ripsiväriä, saati sitten muistinko aamulla laittaa dödöä.

Muistan selvästi kun sain ensimmäisen hönkäisyn ilokaasua. Meinasin sanoa kätilölle että anna nyt saakeli jotain eetteriä tai tinneriä, tämähän on yhtä tehokasta kuin omia pierujaan hengittelisi. Mutta taisi se sittenkin tehota. Niin kovasti tarrauduin tuohon apuriin. Isi kirjoitti: ”vaimo sai heti ilokaasua ja imikin sitä niin antaumuksella, ettei huomannut välillä hengittää huoneilmaa lainkaan.” Siis huoneilmaa välillä? Olisin varmaan ärähtänyt jos minulle olisi ehdotettu taukoa ilokaasusta.

Ponnistamisen helppous ja kamaluus

Isän kertomuksesta ilmenee ihanan tarkasti kaikki kellonajat ja tunteet kaikkina hetkinä. Miten kivaa sitä onkaan lukea jälkeenpäin. Siinä mainitaan myös että aloin hiljallen ponnistella klo 17.45. Se oli sellaista helppoa supistuksen seuraamista hengityksen avulla. Tuntui vähän siltä kun olisi uloshengityksellä saattanut lasta kohti maailmaa. Tietääkseni noin puolen tunnin jälkeen oltiin tositoimissa. Muistan loppurutistuksesta sen, että tein töitä oikein olan takaa. En malttanut edes tunnustella milloin oli supistus päällä ja milloin ei, enkä tainnut malttaa ponnistusten välillä vetää kunnolla henkeäkään. Kätilön tsemppi sai minut ihan oikeasti jaksamaan, eikä sitä olisi siinä tilanteessa korvannut mikään. Kätilöllä on siis mielettömän tärkeä rooli.

Vaikein vaihe oli se, kun ei saanut ponnistaa. En tiennyt mitä tapahtuu. Jälkeenpäin sain kuulla että napanuora oli vedetty pään yli ja kätilöt olivat kääntäneet lapsen toisin päin. Valmennuksessa muuten sanottiin että lapsen ”annetaan kääntyä itsestään”, mutta ilmeisesti en olisi pystynyt odottamaan. Isän kertomuksen mukaan tästä ei mennyt enää kuin noin minuutti ja lapsi syntyi yhdellä luiskahduksella. Isi liikuttui. Kätilöt nostivat rinnalleni uteliaan näköisen ja valppaan lapsen.

Joskus uudestaan?

Sairaalassa jo pohdin, miten suhtaudun siihen että kokisin tämän uudelleen. Ja voin käsi sydämellä sanoa, että kaikesta tuskasta huolimatta synnytän joskus ilomielin uudestaan. Täytynee varautua vain nopeaan toimitukseen. Kaikki sanovat että kipu unohtuu. Ja se on uskomattoman totta. Ei sitä enää muista. Vain sellainen miniponnistuksen tunne tulee joskus synnytystä ajatellessani ja toisinaan supistusta muistuttava tunne, niinkuin tänään. Sanoinkin leikkimielisesti että voisinkin ryhtyä nykyisen työni sijaan synnyttäjäksi. Niin paljon sain kehuja kyvystäni ponnistaa.

Tyttöperhonen

Kiitos ihanista kannustusviesteistä, olen ihan otettu.

—

5.1.2011 klo 18.28 muuttui tämän äidin ja yhden isin elämä täysin. Toukasta kuoriutui ennätysvauhdilla ihana tyttönen. Kotiin päästiin viiden päivän jälkeen, kun näistä mammuttimaisista tisseistä ei tulekaan ihan oikeassa kulmassa tai tahdissa kolostrumia. Mutta nyt ollaan painon kehityksessä jo mukavassa vaiheessa.

Tyttö tuli maailmaan ennätysvauhtia. Kirjoitan tarkempaa päiväkirjaa synnytyksestä myöhemmin, mutta homma meni suurin piirtein niin, että kun isäntä oli hälytetty kotiin ja kello lyönyt yksi iltapäivälla, alkoivat supistukset. Viiden minuutin välein, lyhyinä ja kipakoina. Pian kahden minuutin välein ja sietämättöminä. Kaksi ja puoli tuntia myöhemmin klo 15.30 päädyttiin Naistenklinikalle. Kättäri oli sulki. Eikä Haikaranpesästä paljoa olisi päässyt synnytyksen osalta nauttimaankaan, olin 9 senttiä auki.

Epiduraalilla taukoa

Eipä voi ihanempaa tunnetta olla, kuin 15 minuutin taksimatkan aikana tulleiden supistusten ja orastavia ponnistuksia vastaan taistelun jälkeen iskettiin puudute rankaan. Ah. Kaksi tuntia sain olla täysin kivutta ja ”valuttaa” lasta kohti maailmaan – rennosti ponnistelemalla. Epiduraali siis toimi minulla kuin unelma, mutta tärisytti ihan valtavasti.

Lopullinen ponnistusvaihe alkoi kahden tunnin paikkeilla, kun puudutus vielä vähän jeesasi. Ja kyllähän se oli rankkaa. Mutta lopulta koko maailma holahti jalkojen välistä ja hetken päästä kuului sellainen kohtelias rääkäisy. Isikin uskalsi katsoa prosessia vähän. Oli ihmettynyt pään syntymisestä, joka tietysti näytti vähän hassulle  mustan takatukan , veren ja muiden mönjien päällystämänä. Isi leikkasi napanuoran ja rinnalleni nostettiin virkeä tyttö joka katseli maailmaa suurin tummin silmin. Voi autuus! Jälkeisten syntymän toki huomasin (au!), mutta en sitä että muksu pisti desin pihkaa tulemaan heti äidin masulle. Ja sitä oli joka paikassa.

Revennyt reissussa, onnellisesti kotona

Kärsin toisen asteen repeämän ja lääkäri roudattiin saliin tarkistamaan tilannetta. Epäili että kakkaosaston sulkijalihas olisi katki. Hilarious! Minua lähdettiinkin heti valmistelemaan leikkuriin, enkä saanut esim. tietää ipanan painoa (3664) tai pituutta (48). Kaksi elämäni pisintä tuntia kului parsittavana ja heräämössä. Sillä aikaa isi sai onneksi rauhassa tutustua prinsessaan.

Vihdoin koitti hetki jolloin minut kärrättiin pissakatetrien ja tippojen kanssa osastolle ja pääsin perheen kanssa asettumaan. Siitä oma tarina myöhemmin. Nyt keskitymme kotielämän opetteluun. Tällä hetkellä ipana seurustelee virkeänä isin kanssa lattialla. Pakko mennä mukaan.

Ainiin ja se sulkija. Se on onneksi kunnossa, eikä repeämäkään ole kipeä. Istun vaikka kivikossa jos tarvis. Lapsen tähden vaikka seipäällä.