Muistoja pinnojen välistä

Siellä se seisoo huoneen nurkassa, siistissä seinää vasten nojaavassa läjässä ja odottaa arkistointipaikkaa vintiltä. On tullut aika sanoa hyvästit pinnasängylle. Ei siellä ole viime aikoina kukaan öisin suostunut ”kukkumaankaan”. Tänään saapuu uusi (käytetty) valkoinen sänky ja ensi yöksi sinne taidetaan pedata peti pikkupupulle, keskipupulle ja isolle pupulle. Olisi äidin hartioiden kannalta kiva jos ipanan saisi siirrettyä takaisin omaan huoneeseen nukkumaan.

En ole tohtinut väkisin, enkä ole enää iltamyöhällä jaksanut nukkuvaa lasta pinnikseen nostaa. Pinnasängyn laidan yli kun yrittää kymmenen kilon spagettia punnertaa, käy monesti niin että se havahtuu.

Kun irrottelin pinniksestä ruuveja, kävi mielessäni pieni haikeus. Mietin että koskakohan tämä kootaan uudelleen seuraavalle asukkaalle. Jotenkin noihin esineisiin ja huonekaluihin ankkuroi aika paljon tunteita, vaikka tässäkin tapauksessa on kyse huutonetistä viidellätoista eurolla huudetusta kapistuksesta. Muistan niin elävästi kun se tuli taloon. Sitten se kasattiin ja pedattiin. Siellä se odotti pienen huoneen nurkassa nukkujaa, jonka luonteesta ja ulkonäöstä minulla ei vielä ollut isompaa havaintoa.

Pinnasängyn reunaan ripustettiin soiva mobile, joka oli lahja isiltä. Se oli aluksi vähän pelottava. Myöhemmin soittorasiaa uudelleen ja uudelleen vääntämällä saattoi siivota montakin sotkua ja puuhata omia juttuja. Pinnoihin nojaamalla tyttö nousi seisomaan jo melko varhain ja on siitä touhusta videokin, kun piti kiivetä ja kiivetä pystyyn ja aina vaan pyllähti nurin patjalle.

Joskus ihan viime aikoina, päiväunien nukkuja yllätti äidin. Yhtäkkiä yläkerrasta alkoi vaan kuulua höpinää ja kun menin katsomaan, sängyssä oli leikki menossa. Pupun ja nallen (”jajje”) kanssa tietysti. Nukuttaminen pinnasänkyyn on ollut kyllä välillä tosi hankalaa. Tyttö kun ei halunnut heti jäädä itsekseen sänkyyn vaan pinnojen välistä piti yrittää silitellä ja tuuditella pientä uneen. Siinä oli ranteet hellänä.

Nyt tuo nukahtamisen jälkeen aina niin hyväuninen ja poikkeuksetta aurinkoisena heräävä pellavapää nukkuu äidin ja isin sängyssä päiväunia. Tiedän tarkalleen millainen luonne, millainen tukka (siitä voisi kirjoittaa oman jutun), millainen nenänpää, millaiset varpaat ja miten hassut jutut sillä tyypillä on.  Tunnistan itkun, puheen, naurun ja pienet älähdykset jo kaukaa. Enää ei ole mysteeri kuka siinä nukkuu, niinkuin viikkoa vajaa kaksi vuotta sitten kun pinnasänky hankittiin.

—

Edit: kun painoin julkaisunappia, kuului yläkerran portin takaa ”isiii!” ja siellä seisoi pieni pirpana kolme pupua kainalossa. 🙂 Ite(!) piti taas saada kävellä portaat alas, eikä äiti enää saa pitää edes kädestä. Eikä tyyppi ole vielä läheskään kaksivuotias.

Lisää keikkaa!

Mistähän sitä aloittaisi, kun on käynyt moneen otteeseen mielessä että pitäisikö lopettaa. Kokoajan arkisen aherruksen keskellä tapahtuu kaikenlaista sellaista, joka olisi kiva kirjata muistiin. Mutta kun ei ”ehdi” = jaksa, viitsi.  Tulee huonon blogistin syndrooma.

Nykyään hoitopoppoo, eli yksi kolmevuotias, yksi kaksi ja puolivuotias ja yksi puolitoistavuotias omani lisäksi, valtaavat kämpän maanantaina puoli yhdeksän. Karkaan töihin ennen tai jälkeen tuota aamukokoontumista. Työpäiväni aikana täällä puistoillaan, syödään lounasta, nukutaan, syödään välipalaa, askarrellaan, opetellaan uusia juttuja ja leikitään. Tiistaina, keskiviikkona ja torstaina sama homma toistuu, ja kun kello lyö torstaina 16.30, revohka palaa omiin nurkkiinsa. Tai omaan kotiin, lähtemään, niinkuin meillä sanotaan. Vilkutetaan, huudetaan moikka! ja ruvetaan odottamaan pikku kakkoa ja ruokaa.

Kaikki menee joka päivä tosi hyvin, mitä nyt pieniä alkuvaiheen ”äiti ei töihin” -tyyppisiä syliprotesteja, jotka laantuvat heti kun hoitotäti alkaa lukemaan kirjaa. Ipana syö ja nukkuu hyvin, paitsi silloin jos minä olen päivällä jostain syystä kotona – kuten muutamana päivänä on päässyt käymään.

Tämän kotihoidon plussia voisi listailla pitkäänkin, mutta isoimpina hyötyinä pidän alkua ja loppua. Ei herätystaisteluja (meillä nukutaan helposti kasiin), väkisinpukemista, raahaamista, pian palelemista ja kastumista räntäsateessa, vaihto- ja kuravaatteiden unohtamista,  kaikenmaailman nyssäköiden roudaamista, kotiinlähtöpakottamista, iltapäiväraahaamista jiiänee. Siis kovin vaivatonta.

Paitsi että on tässä hommaakin. Kun torstaina kuvittelee autuaasti viikon olevan takana, saa hengähtää ehkä vuorokauden, kun on taas valmisteltava ruokalista seuraavalle viikolle, ostettava sata litraa maitoa, ja ne kaikki ruuat – jotka pitää vielä saattaa syötävään muotoon. Varmistettava että on vessapaperia, talouspaperia, puhtaita lakanoita, tutit ja nisset löydettävissä, jääkaapista hyvä järjestys ja ruokalista ovessa, vieraat lapset eivät tukehdu nachomuruihin lattialla tai imaise kiduksiinsa esimerkiksi vessan kaapista jotain lotionia. Ja olenhan minä senkin jo oppinut, että kuulakärkikynä ja pankkitunnukset eivät sovi ikkunalaudalle. On oltava askartelutarviketta, leluja ja kirjoja.

Onneksi meillä tämä hoitorinki on aktiivinen tavaroiden yhteishankinnoissa ja meille on roudaantunut kaikenlaista tavaraa muista kodeista. Tällä kuviolla mennään nyt vuoden loppuun. Keväästä on jo alustavasti sovittu niin, että hoito on täysipäiväistä viitenä päivänä viikossa. Sitten ensi syksynä koittaisi päiväkotihaku. Tai sit pitäis varmaan miettiä josko pistäisi sisarusratasistujaa tilaukseen. En ossoo vielä sannoo. Ja eihän se kai sanomalla tule.

Mutta kun ja äh ja puh

Olen yhtäkkiä jotenkin kypsynyt ajatukseen toisesta lapsesta. Mutta sitten taas toisaalta vielä uudessa työhommelissani niin alussa. Ja en ole vielä päässyt eroon raskauskiloistakaan.  Enkä ole saanut tarpeeksi omaa aikaa ja kuntonyrkkeilynkin vasta alotin.Voi ärtymys miten tämä elämänvaihe on yhtä luopumista. Kun kaikkea ei voi muka saada. Olis niin kätevää, jos vois vaikka vetästä lotosta parisataatuhatta ja ottaa lasten kasvattamiseen sillä rahalla vähän aikaa.

Onneksi tuota pienen mohikaanin kehittymistä ehtii seurata ihan mukavasti näin työelämästäkin käsin. Sanavarasto karttuu ja nyt puhutaan kolmisanaisia lauseita: ”Isi auttaa minua, Äiti laittaa kenkä, Ottaa pois housu, Pala ei näy” (jos palapelistä on pala hukassa). Tyttö on myös oppinut jostain keksimään juttuja. Tulee surkean näköisenä välillä sanomaan että ”Sattuu”. Kysyn että mihin sattuu ja tyttö vastaa että ”kaakaan” (jalkaan). Jos sanon että ei kai sentään, tytsi toistaa iloisena ”ei kai kee” ja juoksee pois.

Yksi ystävä kyseli jokin aika sitten Facebookissa millä nimillä lähipiirin lapset kutsuvat Nuuskamuikkusta. Silloin mulla ei vielä ollut vastausta, mutta nyt puikku on lähes joka päivä mainittu hahmo. Samassa palapelissä ovat luonnollisesti myös muumi, pippu ja pikkujuu.

Liikuntapuolella painellaan ilmeisesti aikalailla ikäryhmän etulinjassa. Puistossa muut äidit aina kummastelevat kun typy osaa kiivetä portaita jo vuoroaskelin, eikä enää tamppaa. Luulevat järjestään kaksivuotiaaksi. Juoksuaskeleet ovat arkipäivää ja näinä päivinä alkaa kuperkeikkakin sujua. Koko perhe on joutunut – siis saanut – verestää kuperkeikkataitojaan joka ilta äidin tekemällä jumppamatolla. Yhteisen tekemisen riemu huipentui tässä eräänäkin iltana otsikon mukaiseen kiljahdukseen: lisää keikkaa!

Siitä olen ollut hämmästynyt, miten hyvin ääntäminen on kehittynyt alusta asti. En saa vieläkään selvää monien tuttujen kolmivuotiaiden puheesta, mutta omani ääntäminen on pääasiassa ihan ok. Siis tietystikään kaikista sanoista ei saa kirveelläkään selkoa, mutta esim. ässät tulee ässinä tosi napakasti ja tavut löytävät paikkansa melko rauhalliseen tahtiin, niin että hitaampikin aikuinen pysyy mukana. Joissakin sanoissa tosin l-kirjain on korvattu ässällä. Lapsukainen huutelee ruokapöydän päästä nimittäin aika tomerasti, että SISÄÄ MAITOO!

Väsymys iskee äiti-ihmiseenkin näin arki-iltaisin aika aikaisin. Joten voisin päättää tämänpäiväisen epistolani tyttäreni päivittäin monta kertaa käyttämään kehotukseen: Mennnnääään!! Ja painua petiin selaamaan hesarin uutisia kunnes uinahdan.