Haaveet – johonkin ne pakkasin.

Olen törmännyt viime aikoina muutamaankin sellaiseen blogipostaukseen, jotka ovat käsitelleet isoja tragedioita. Ihmisiä ja ihmisen alkuja on menetetty. Aloin jossain vaiheessa miettiä että mitä itse tarkalleen tällä hetkellä elämästäni ajattelen ja mistä olen kiitollinen. Huomaan etten ehdi paljoakaan ajatella, lennän vaan paikasta toiseen. Tai vaapun. Vaikka väsyttää ja välillä ketuttaa, jotenkin minulle riittää vain tämä elämä; kotihousut, keskuspölynimuri, lihapullat, lumen lapiointi, lakanapyykki ja satunnainen sushi.

Sen on kyllä kotona oleminen ja sen jälkeen nollapalkalla töihin palaaminen opettanut, että enhän minä oikeastaan mitään tarvitsekaan. Ennen kaikki rahat menivät kyllä kauppoihin ja kahviloihin jos vaan sinne itsensä kärräsi. Ihmisiä oli ympärillä ja kalenterissa kymmenittäin, ja kaikkien kanssa menossa joku tosi relevantti projekti. Nykyään raha on tiukassa, mutten siltikään tunne jääväni isosti mistään paitsi. Ihmisille on lähinnä velkaa: siis siitä ettei ole ehdittu tavata. Tai jaksettu.

Ja kun tulee vastaan kohtaloita, joissa on menetetty suuri pala elämää, tajuan aina vaan tarvitsevani vähemmän. Ja toisaalta ymmärrän, miten paljon merkitsevät ne, jotka on lähellä joka päivä.

Tämä vähään tyytymisen tarve on terveellinen, mutta se ei poista sitä että nautin kauniista tavaroista, vaatteista, kodin sisustamisesta, matkustamisesta, viinistä ja hyvästä ruuasta sekä seurasta. Tulen vielä hankkimaan paljon niitä ympärilleni ja ahnehtimaan turhaakin entiseen malliin. Mutta on aika lohdullista huomata, että ilmankin on kiva olla. Kaikki kynnykset poistuu elämästä. Ei tarvitse seuraavan lapsen kohdalla miettiä että pärjätäänköhän me taloudellisesti. Eikä tarvitse kärsiä siitä että jotkut muut saa sitä ja tätä ja minä en. Eikä tarvitse murehtia onko ripsiväriä. En ole mm. omistanut puuteria vuoteen, eikä meikki ilman sitä pysy koko työpäivää naamassa. So not.

Kaiken tämän hurskastelun keskellä olen kuitenkin alkanut myös miettiä missä haaveeni ovat. Minne olen ne kaikissa muutoissa ja muutoksissa tallettanut? En ole oikein lapsen saamisen jälkeen osannut samalla tavalla haaveilla, enkä enää muista niitä vanhoja unelmia. Tuo ipana on ollut niin iso elämänmittainen haave ja nyt toteutunut, maastoutunut ja minussa. Tulee ihan sellainen pelko, että enkö enää osaakaan haaveilla jostain omasta tulevaisuuden jutusta. Oliko lapsen saaminen sellainen käännekohta, jossa haaveet vaihtoivat sukupolvea? Että nyt sitten tästä eteenpäin haaveillaan vaan hyvästä päivähoidosta, koulumenestyksestä, perhelomista, lasten onnistumisista, hyvistä vävypojista ja mahdollisista miniöistä.

No way, hosé. Kyllä kai tässä elämässä vielä itsellekin voisi tehdä jotain. Vaikka miljoonan. Aloitetaan siitä.

Mistä sinä, kaltaiseni kotikoteloitunut mamma, haaveilet?

Kuka unta kaipaa?

Kaiken järjen mukaan arki-iltaisin olisi hyvä mennä nukkumaan kymmenen maissa. Varsinkin kun silloin väsyttää jo aivan järkyttävän paljon. Mutta se kumma tunne ”omasta ajasta” saa aina joko roikkumaan koneella, jääkaapin kahvassa tai sohvannurkassa. Tälläkin hetkellä se sitten tuntuu jäsenissä, kun on aamuisin herätty, hoidettu työt, koti, kauppareissut ja valvottu vähän hammas/poski/leukaluu + hartia/niskasäryn kanssa. Ai että on hehkee olo. On lauantai, kello on puoli neljä. Mies hakkaa jäätä portailta, laps nukkuu ulkona kolmatta tuntia ja minä vaan kärrään ajatuksiani tänne tietokoneen syövereihin. Äsken join kahvia, mutta ei auttanut.

Täytyy kyllä todeta, että niinä aamuina, joina aurinko paistaa makuuhuoneeseen jo 6.45, on ollut ilo nousta. Mutta sitten koittikin taas tämä harmaanpuhuva mustan lumen kausi. On ihan käsittämätöntä miten väsymys välillä iskee. Viikot karkaavat käsistä, niin ettei töissä ehdi kissaa sanoa. Just kun on päässyt rauhottumaan kotiin perjantai-illan rapuleipien pariin, pitää ruveta miettimään maanantain ruuanlaittohärdelliä. Mieleni huutaa välillä että stop stop stop. Ja justhan mä vasta pääsin käyntiin omalla tavallaan pysähtyneen kotivuoden jälkeen.

Ehkä tämä tästä vielä iloksi muuttuu. Töiden tekeminen on mukavaa, palkitsevaa ja ah niin kakkavapaata. Mutta on näissä ruuhkavuosissa aika paljon sulattelemista. Miksi ihminen asetetaan tilanteeseen, että se haluaa samalla sisäänhengityksellä lapsen luo ja silti äkkiä jonnekin pois? Mieli halajaa aina haistelemaan kihartuvia niskavilloja ja kuuntelemaan kokoajan lisääntyviä juttuja: ”kakka, kakku, kukka, kiitos, mii-mmu (=muumi ja osuu muuten hauskasti erääseen lapsuuden lempinimeeni), äiti, sisi, amppu, titto (?), akka (sammakko), jiiänee. *nyt kuuluu itkuhälyttimestä tättättätätä. Pitää kävästä.

Samalla mieli haikailee kaverijoukossa ulos illalliselle, miehen kanssa kahdestaan Nuuksioon metsälenkille, vetelehtimään kaupungille ja lomalle jonnekin missä vaan piipahdellaan kahviloissa ja otetaan aurinkoenergiaa. Onneksi pääsin torstai-iltana vähän nakkaamaan kuohuvaa vanhan ystävän kanssa, vaikka kotiuduinkin jo ysiltä. Ja onneksi tänäänkin saatiin koko uimahallin pukuhuone taas ihan sekaisin tuon hurmaavan takatukkakikkarapään kanssa. Ja onneksi mulla on toi ihana siippa, joka keitti kahvia ja yrittää parhaansa mukaan tehdä ne hommat mitä multa jää tekemättä.

Mitä mä aina valitan, hä?

Vaikka vähän kolottaa ja kokoajan väsyttää, on tässä elämässä enimmäkseen hyvää. Kai.

Mitä laitetaan?

Pakko kirjottaa taas tämmönen puhepostaus, mutta kun se sopii niin loistavasti aikaan. (Putous-hahmo Piia Potkaan) Ipana on siirtynyt kolmitavuisiin sanoihin ja laitetaan on yksi suosituimmista. Ilmeisesti meillä laitetaan kaikenlaista, koska pirpana poimii sen aina puheista. Lisäksi muodissa on suhista vähän isiä aina kun kyseinen herra ilmestyy pitkän tauon jälkeen (työpäivä) tutkaan. Viikonloppuna oli ihan kiljuen mentävä herättämään ssss-ssi, kun kerran äiti niin lupasi. Ja kiljuen mentiin siis portaita. Niiden kiipeäminen on harvinaista, mutta erityisen ihanaa herkkua.

Toinen pakko kirjottaa talteen -juttu, on sellainen ihanan viaton tekonauru. Se menee näin: te-te-te-te-te-te. Se alkaa ihan tavallisella naurulla ja kohta peliin ilmestyy kieli: te te te te. Raikuvan kaikuvaa nauru on erityisesti kun pääsee kuuluva rumpsu, eli paukku, alias puuppa. Ja kun äiti kontaa ympäri saareketta tyttönsä perässä yökkäriaikaan.